Vipsu vaikutti valjastaessa todella rauhalliselta. Ehkä omatkin otteet alkavat olla määrätietoisempia oman jalan parantuessa. Se, onko korvien välissä tapahtunut kehitystä, on mysteeri - tuskin. Isäntä saapui talliin. Se tarkoitti yhtä asiaa, saatiin kaveri radalle. Yritin pysyä rauhallisena. Olivathan isäntä ja tallin tähtiori olleet aiemminkin meille vetoapuna tai me jarruna heille. Vaan eipä ollut isäntä lähdössä lenkille tähtiorilla vaan astetta levottomammalla lämminverisellä. No, ehkä tuo levoton nuori ottaisi Vipsusta mallia.
Tallin ovi kävi taas. Tallin aktiivisesti starttaavan treenari/omistaja asteli käytävälle. Tässä kohtaa aloin huolestua. Isäntä ja treenari vakuuttivat, että me mahdutaan radalle kaikki. Niin, ei se mahtumisesta ollutkaan kiinni vaan korvien välistä. Vipsun ja sen emännän.
Meidät päästettiin liikkeelle hyvissä ajoin ennen muita. Kävelimme ensimmäisen kilometrin radan hiljaisuudessa. Kierroksen täyttyessä lämminveriset saavuttivat Vipsun. En ollut ohjaksissa itse, mikä aiheutti minulle kyytiläisenä ylimääräisiä tykytyksiä. Tarrasin ohjiin. Hölmöläisen hommaa. Ei apukuski rattiin autossakaan voi tarrata. Mutta minä idiootti tein niin.
Vipsu joka eteni tässä kohtaa yhä reippaampaa käyntiä, antoi pakon edessä ravilla eteneville tietä. Ohjakset tempoivat sitä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Lämppärit rinnalla oli liikaa. Vipsu siirtyi raviin, joka nousi komeasti ylöspäin vaikkei vauhtia vielä ollutkaan. "Komeastipa se nostelee jalkojaan!" Kuului ohikiitäviltä kärryiltä. Ja sitten mentiin. Vipsu ei enää kysellyt. Tässä kohtaa laskin henkisesti alleni.
Vipsu ei päässyt täyteen vauhtiin, koska kuolaimet suussa tekivät jarrutehtävänsä. Vipsu saatiin sen verran seis, että allekirjoittanut pudotettiin kärryiltä radan varteen kiukuttelemaan. Se pysähdys oli sekunneissa ohi. Vipsu katosi pakokauhuisena lämppäreiden perään. Ne on saatava kiinni!
Takasuoralla tahdinmääritys repesi täydelliseksi tappeluksi. Toipilashevonen halusi saada muut kiinni. Kuski halusi keskittyä omaan tekemiseen. Koska Vipsu ei päässyt haluamaansa vauhtia etenemään se teki, kuten niin monesti ennenkin - siirsi liike-energian epämääräisesti ylös ja sivuille. Lopulta hevonen karautti laukkaan. Se on Vipsun ensimmäinen meidän käsissä.
Kuski soimasi itseään. Koska puuttui kokemus, tuli mietittyä kaikenlaista. Kuski ei uskaltanut antaa mennä, koska kyseessä oli toipilas ja jalkaa piti säästellä. Kuski pelkäsi sinkoilun olevan seurausta kivusta. Kun kiitävä (nyt ravissa) suomenhevoseni seuraavan kerran ohitti minut, kuski huusi ajavansa suoraan tallille. Hevonen oli hädin tuskin käsissä. Ei taas tätä (taas, viime kerrasta on yli vuosi?)!
Kompuroin tallia kohtia. Matkalla kuulin sen taas: "Melkoista kyytiä menee tuo teidän hevonen." Joo, sillä on toisinaan sellainen taipumus. Jupinaa.
Ehdin tallin pihaan ennen sekoamistilassa olevaa toipilasta. Leveä haara-asento ja määrätietoinen SEIS! Ei olisi kuulemma tarvinut. Hevonen rauhoittui heti pihaan päästyään. Lenkki jäi lyhyeksi, mutta hevonen oli sitäkin hikisempi. Kärryt sivuun ja hevonen liinassa pellolle. Jälkiviilennys tällä kertaa tähän malliin. Kuskin tärinä piti saada tasaantumaan. Tärinä tasaantui, vitutus ei. Minua nauratti, se oli paniikkireaktio.
Voitte arvata, että seuraava kerta kärryillä vähän jännitti. Ei liene epäselvää sekään, että tällä kertaa kuskin virka lankesi minulle. Ei, että edelliskerran kuski olisi traumatisoitunut iäksi, mutta joskus vaan pitää repiä itsestään rohkeutta ja voittaa itsensä yhä uudelleen.
Tässä kohtaa pidin huolen kahdesta asiasta. Ensinnäkin varmistin, että menemme radalle sellaiseen aikaan, ettei siellä varmuudella ole muita. Tällä kertaa kiinnitin myös huomiota ajokäsineisiin. Edelliskerralla kuskia vaihdettiin, koska sormista lähti alle kilometrin aikana tunto. Nyt kädessä oli rukkaset.
Vipsulle oli ensimmäistä kertaa laitettu ihan oikeat ravisuojat takasiin. Tämä tai kavion herkkyys (säde lähes irti kaviopaiseen jäljiltä) vaikutti vasempaan takaseen tehden käynnistä hieman epäpuhtaan. Lyhyt pätkä ravia. Vaikutti paremmalta. Vipsu oli mahtavalla tuulella, reipas muttei sekaisin. Vipsu pysyi järkevätempoisessa ravissa koko ajan suurempia ryysäämättä. Takasuoralla se kiihdytti muutaman kerran, mutta antoi vaivatta kiinni.
Maahan oli juuri satanut useampi sentti lunta. Metsä oli peittynyt valkoiseen vaippaan. Oli pimeää. Kuljimme satumetsässä, Vipsun kärryjen valokeilassa. Se hetki teki kaikesta sen kaiken ja enemmänkin arvoista.
Jokin sisäinen rauha saavutti minut sillä hetkellä. Näin tämän pitääkin mennä, tätä meidän on tarkoituskin tehdä. Vipsu oli selvästi samaa mieltä. Se kuunteli juttujani koko matkan. Ravasimme enemmän kuin yleensä ja uskalsin antaa Vipsulle hetkittäin vapauden juosta kovempaa. Kun ääni alkoi antaa viitteitä kuumenemisesta tai takaset alkoivat takoa, me hidastimme.
Lenkin loppumetreillä kohtasimme tiellä auton. Kuljettaja ymmärsi hidastaa. Tällainen kohtaaminen olisi suistanut minut ennen raiteiltani. Nyt Vipsun varmat otteet vakuuttivat minut. Jos minä en tiedä mitä teen, Vipsu tietää kyllä. Välillä se on hyvä juttu, välillä huono. Ohitimme auton yhteistyöllä, sujuvasti sen suurempia hermoilematta. Hyvä me! Tai siis minä. Vipsuahan tilanne ei heilauttanut mihinkään suuntaan. Kuski autossa saattoi sokaistua ajovaloistamme, näytti ainakin siltä.
Lenkki pimeässä metsässä oli niin täydellinen, että jäi kova polte päästä kärryille uudelleen. Samat varmistukset ja lenkille vasta illan pimeydessä. Niin me lähdimme lumiseen metsään. Lumi oli muuttunut suojasäässä raskaaksi ja Vipsu väsähti todella nopeasti. Ravasimme Vipsun valitsemaan tahtiin ensimmäiset neljä kilometriä. Loppureissu mentiin käyntiä. Vipsu sai valita temmon ja suunnan. Metsässä kulkee kaksi reittiä. Kuinka ollakkaan Vipsu valitsi lyhyemmän. Kotiin pääsee kierrokselta kahta eri reittiä. Vipsu valitsi jälleen sen lyhyemmän.
Kotipihassa hevonen käveli suoraan talliin. Sallin sen sille. Ehkä se oppisi näin, että ovella voi pysähtyä odottamaan, että ovi avataan ja suljetaan. Pitkällä käytävällä Vipsu pysähtyi samaan kohtaan, jossa se oli valjastettukin. Viisas hevonen. Kumpi tässä taas opetti kumpaa.
Tällä toisella lenkillä jouduimme jättämään ravisuojat takasesta pois. Vipsu ei suostunut astumaan vasemmalle takaselle ollenkaan ja liikkeelle lähtömme meinasi kirjaimellisesti kaatua hevosen mukana. Suojat paljastivat siltä ainoalta reissulta, kun olivat jalassa, kaiken olennaisen. Vasen takanen hakkaa oikeaa. Oikeassa takasuojassa oli selvät jäljet, jotka jatkuivat vuohisesta aivan alas asti. Vasemmassa takasuojassa oli tasan kaksi pienen osuman jälkeä. Suojat siis taakse tarvitaan, mutta näitä Vipsu ei suostu käyttämään. Alkaa taas arvonta.
-J
Ei kommentteja