Kerran kesässä on ehdoton minimi mielensä pahoittamiselle. Varsinkin sellaisella itseaiheutetulle. Tässä kohtaa kyse on suoranaisesta tyhmyydestä ja mielen köyhyydestä siinä, missä mukana on hitunen epätervettä uteliaisuutta ja aimo annos rehellistä laiskuutta. Kun jo tietää, kuinka pieleen menee, kannattaako edes yrittää? Ei kannata! Senkin tiesin etukäteen. Yritin silti.
 |
Vipsu on ollut mukava ratsastettava. Se on ollut ylettömissä määrin rauhallinen ollakseen Vipsu the Villihevonen. Jostain sieltä pikku hiljaa mieleen hiipivän luottamuksen ja ylisanojen seasta kumpusi tarve kokeilla taas, kerta toisensa jälkeen katastrofiksi todettuja kuolaimia ratsastuskäytössä. Teen tämän virheen kerran kesässä.
Iski laiskuus ja iski uteliaisuus, vaikka ääneenkin sanoin, että viime kerrasta on aikaa ja syystä. Ajaessa Vipsu on unelma kuolaimen kanssa, ei vastustele eikä pelaile - paitsi kyllästyessään tai kavereita stressatessaan. Hammaslääkärit ovat hekin yhdessä tuumin todenneet, ettei suussa ole estettä kuolaimen käytölle, päässä ehkä. Ja sieltä päästä kai se vika tälläkin kertaa löytyi. Nimittäin omistajan päästä.
 |
| Ilme kertoo kaiken. Huomatkaa jännittyneet posket. |
En ymmärrä, miksi jaksan edes sen kerran vuodessa kokeilla kuolaimia ratsastuksessa. Tiedän, ettei ne toimi. Tiedän, että vaatisi aivan tuhottomasti töitä saada Vipsu taipumaan "rautaa suussa"-ratkaisuun ja aivan turhaan, koska vaihtoehtojakin on. Lääkäreiden mielestä on aivan tarpeetonta tunkea suuhun mitään, jos hevonen toimii ilmankin. Minä kukkahattuhihhulitäti uskon tähän tapaan ajatella lääkäreitä vakaammin. Tai niin kuvittelin. Silti alennuin taas tälle tasolle.
Yleensä Vipsu on ollut hankala hallittava kaikilla mahdollisilla tavoilla, kun sillä on ollut kuolaimet suussa ja satula selässä. Tällä kertaa se ei sinkoillut sen suuremmin tai juossut reikäpäässä päin seiniä, mutta se piti suutansa auki koko ajan. Välillä oli kielen kärki hampaiden välissä, välillä ei. Hevonen oli koko ajan tuskallisen jännittynyt. Totesin, minkä jo tiesinkin ja siirryin miettimään, mikä vimma minulla oli ne kuolaimet sinne suuhun saada.
Vartin kokeilu riitti. Never again - ei ennen ensi kesää ainakaan!
- J
Voi Vipsua! Mahtaakohan sillä olla joku trauma kuolaimista ratsastuskäytössä?
VastaaPoistaVipsulla on traumoja kyllä, ihan kuolaimista yleensä...epäilykseni alkumetreiltä voi lukea täältä http://vipsunblogi.blogspot.fi/2012/09/kuolaimet.html ja melko pian löydetyistä ratkaisuista mm. täältä http://vipsunblogi.blogspot.fi/2012/10/vermo-vol2.html
VastaaPoistaVipsullahan on siis ollut vaikea monipurentavika, joka on aiheuttanut suussa sietämätöntä kipua. Vipsu on käynyt pari vuotta oikomishoidossa ja saanut ns. puhtaat paperit, mutta jo aikanaan hammaslääkäri epäili, että vaikka suu paranee - traumat eivät välttämättä ikinä.
Se, miksi ajaessa kuolain on Vipsulle ok ja ratsastaessa ei, on minulle vielä mysteeri. Liittynee epävarmuuteen, epätasapainoon ja/tai huonoihin kokemuksiin.
Tiettävästi Vipsulla ei ole aikaisempaa ratsukokemusta ja minulla ollessaan se ei juurikaan ole joutunut kuolainten kanssa olemaan. Mitä nyt alkuun lyhyen hetken ja silloin se oli aivan mahdoton.
Mutta toisaalta Vipsu on todella herkkä ja se tuntuu välillä saavan "traumoja" ns. pikku jutuista ja ihan olemattominkin perustein, vaikka toisaalta se on mitään pelkäämätön. Joten voihan olla, että se "ratsastustrauma" on peruja meidän ensi metreiltä.
Minun kolmas ratsastuskertani Vipsulla päättyi ratsastusonnettomuuteen, joka saattoi sekin vaikuttaa asiaan. Tai sitten on tapahtunut jokin muu, mitättömäksi ajateltu asia, josta en välttämättä edes tiedä..niin tai näin, tällaista se on ollut alusta asti..ratsastaessa =/