Kaviokuumeisen kilahdus

Ollaan Ilpon kanssa menossa takaisin tarhaan. Käytiin näyttämässä sille ja emälleen vähän tuoretta vihreää vaikka herkku kieltolistalla vielä onkin. Kolme kerrosta portin sähkölankoja makaa sikin sokin maassa.

Yritän saatella varsan portin sisäpuolelle ja houkutella edes yhden langoista käsiini. Se vaan on edelleen niitä juttuja, joihin puolijalkaisena en sujuvasti pysty. Ilpo ei malta olla tarhan puolella vaan se häärii ympärilläni vaikeuttaen jo hankalaa tehtävää entisestään. Apukäsi meni emän kanssa edeltä, siellä ne ruoka-astialla odottelee.

Apukäsi päästää emätamman irti. Juttelevat mukavia ja kuvittelevat meidän Ilpon kanssa selviävän niinkin vaikeasta tehtävästä kuin tarhan portti. Tamma huomasi avonaisen portin, loppu jää historiaan ehkä epätoivoisimpana yrityksenä pyydystää tarhalevossa ollut tapasyöppö.

Äidistään mitään muka välittämätön haluaa mukaan karkeloihin. Herran jestas, onhan se yleensä hän kuka lähtee, ei äiti. Siinä me sitten vedämme jonkin sortin nykytanssin. Minä ja pieni hevonen. Siinä, missä jalat ei anna periksi kyykistyä, ne jaksavat yllättävän hyvin kannatella vähän joka suuntaan sinkoilevaa kokoonpanoa.

Tilanteessahan ei ole mitään ihmeellistä jos ei hienoakaan. Vipsu ottaa ritolat tasaisin väliajoin. Joskus vaan huvittaakseen itseään, toisinaan kyllästyessään ja välillä ihan vaan vahingossa. Joka kerta pieni pilke silmäkulmassa. Kauas se ei lähde koskaan, vaikkei se heti kiinni annakaan. Tälläkin kertaa omaehtoinen laidunnus loppui vajaassa vartissa eikä sisältänyt sen suurempia draamoja.

Sateenkaaren päässä on Ilpo

Ikävää tietysti, että mahdollisimman liikkumattomaan lepoon määrätty vetää sadan metrin uuden tallin ennätyksen. Ei sekään ole kiva, että meni runsaalle vihreälle, kun on kuivalle määrätty. Niin me ihmiset ei vaan aina ymmäretä sitä hevosen maailmaa.

Mitä tarhalepoon tulee, viikko kului yllättävän nopeasti. Minun näkökulmastani. Vipsu oli ilmeisen eri mieltä. Kiltisti se kuitenkin suostui sietämään tilannetta. Koska Vipsun oireet käytännössä lakkasivat sen saatua kengät etusiinsa, suositteli lääkäri siementämisrumban jatkamista. Niinpä Vipsulla oli pitkin viikkoa jonkun käsi takapuolessa. Sitäkään Vipsu ei meinannut jaksaa. Aina lääkärin nähdessään se huokasi syvään ja alkoi murjottaa.

Kuinka ollakkaan kiima osui taas viikonlopulle. Koska vähän jokaisella episodin osapuolella oli vähän jos mitäkin ohjelmistoa viikonlopulla, aloin pelätä, että viimeinen mahdollisuus meni siinä. Vipsu kuitenkin venytteli kiimaansa, sunnuntai-iltana ultra näytti kaksi follikkelia. Toinen 3,5cm ja toinen 5cm.

Siementämään päästiin kuin päästiinkin maanantaina. Tiistaina vielä ultrattiin ovulaation tilanne, ihan vain varmuuden vuoksi. Koska follikkelit olivat ovuloituneet, jäi siementämiset tämän kiiman ja mitä todennäköisemmin tämän kesän osalta tähän. Saa nyt nähdä, miten pää kestää sen, mitä ikinä ultra meille kahden viikon kuluttua kertookin. Kovin luottavaisena en osaa olla.

Eilen Vipsu sai lääkäriltä luvan palailla normaalin elämään varovaisin askelin. Loppuunsyötyä laidunta pikku hiljaa ja pehmeitä pohjia kevyessä liikutuksessa. Lääkärin mielestä pilke kurittoman tankkerin silmäkulmassa kertoo kaiken olennaisen. Kiva, kun joku ymmärtää.

Olettaen, että pahin on jo takanapäin, kaviot kuvataan sitten joskus, kun varsaa ei ole alla.

- J