Syksyn mukana saapuneiden surujen keskellä kaikki on tuntunut erityisen raskaalta. Itku ja liikutus on ollut entistäkin herkemmässä. Paitsi, että jouduin luopumaan palasta sydäntäni, olen joutunut seuraamaan yksin jääneen Onni-koiran taistelua takaisin ikävästä.
Koiratkin surevat. Onnilla on ollut todella rankkaa. Oman suruni keskellä olen tehnyt hartiavoimin töitä helpottaakseni karvaisen lapseni tuskaa. Pikku hiljaa Onni on alkanut osallistua. Oma itsensä se ei ole edelleenkään. Enkä taida olla minäkään.
Tuskan keskelle osui myös muutto. Vaikka unelma omasta tallista oli toteutumassa, tunsin viiltävää ikävää nyt taakse jääneen tallin ihmisiä, hevosia ja mukavuuksia kohtaan jo kauan ennen muuttohetkeä.
Muistan, kuinka viimeisellä viikolla ajoin satumetsän läpi tallia kohti ja meinasin tukehtua ikävään. Tajusin siinä hetkessä, etten kohta enää aja tämän kauniin maiseman kautta. Etten joka päivä tapaa ihmisiä, joista on tullut tärkeitä. Etten näe kaunista auringonlaskua peltojen ja metsän takana. Näen toki auringonlaskun, mutta se ei ole samanlainen.
Viimeisenä päivänä oli vaikea olla. Talli oli täynnä ihmisiä, kun pakkasimme tavaroitamme. En voinut katsoa ketään silmiin. En pystynyt osallistumaan keskusteluun. En halunnut lähteä.
 |
| Vipsu uudessa karsinassaan |
Kun Vipsu käveli omaan talliin, en tuntenut kuvittelemaani yletöntä onnelisuuden ja autuuden tunnetta. Fanfaarit eivät soineet. Taivaalla ei räiskynyt ilotulistus. Talutin hevosen karsinaan. Ei tuntunut miltään.
Muutosta on kohta viikko. Pikku hiljaa tuntuu, että ehkä se tästä. Toisinaan tuntuu, että ei helvetti, pitikö tähän ruveta. Yritän muistuttaa itseäni jokaisen muuton kohdalla läpikäymästäni tunteiden vuoristoradasta. Tämä ei loppujen lopuksi poikkea siitä.
Olen epävarma niin monesta asiasta. Tällä kertaa ainoa erotus on, että ratkaisun avaimet ovat yksin minun käsissäni. Vastuu on minun, ei kenenkään muun. Ahdistun. Sitten tajuan, että totta tosiaan, vastuu on minun ja helpottaa. Yksi asia, kaikki ääripäät.
Epävarmuus syntyy pienistä asioista. Ehdinkö, tuleeko koskaan valmista. Hevosten suhteen en niinkään huolehdi, vaikka olinkin ensimmäisenä aamuna varma, että vastassa on vain ruumiita. Nyt stressiä aiheuttaa tilusten ylläpito ja valmiiksi saattaminen. Niin tai näin sekä vitutus että stressi ovat autuaita vakioita.
- J
Onnea uuteen talliin! Itse kävin vuosi sitten läpi koko tunteiden kirjon, kun ensinnäkin edes rupesin suunnittelemaan Vihrun tallipaikan vaihtoa. Kun asiasta oli puhuttu edellisen paikan omistajalle ja hänen suhtautumisensa oli niin kannustava, niin uskalsin varovasti ruveta odottamaan muuttoa. Itku oli joka päivä herkässä juurikin niitten kaikkien muistojen ja ihanien ihmisten takia. Kyyneliä tuli vuodatettua omiksi tarpeiksi ihan riittämiin, mutta minun oloani ainakin helpotti se, että tiesin kaikkien olevan iloisia puolestani ja tietoisia siitä, että tein meidän näkökulmasta oikean ratkaisun. Huono omatuntokin soimasi, koska olin kuitenkin tehnyt vanhalla tallilla paljon töitä ja nyt ne jäivät muiden tehtäväksi.
VastaaPoistaKäyn edelleen vanhalla tallilla moikkaamassa tuttuja, ja näiden ystävien kanssa pidetään yhtä, vaikkei joka päivä nähdäkään.
Sä olet ainakin ollut niin rohkea, että olet lähtenyt toteuttamaan unelmiasi, vaikka aina se ei olekaan pelkkää sateenkaarta ja kultahippuja.
ps. Aivan mielettömän upeat karsinat!
Kiitos rohkaisevista sanoistasi �� Ehkä nämä tunteet tästä tasaantuu..ja onhan se totta, vaikka jokin on takana päin, sen ei tarvitse olla historiaa.
Poista