It's a girl!

Meidän pyhät alkoivat allekirjoittaneen sairastumisella. Kuinkas muutenkaan. Muut tallilaiset tauti oli tainnutkin jo kiertää, joten vuoro oli väistämättä edessä. Aaton aatolle olin onneksi onnistunut ottamaan vapaapäivän. Aamulle olin varannut ratsastustunnin ja iltapäivälle pikalenkin pääkaupunkiseudulle.

Enpä arvannut, millaiseen höykytykseen kaakkini kanssa jouduin, vaikka siinä sitä pystyyn nukahtanutta satuloidessani muistin pyytää yhteistyökykyä ja vieraskoreutta. Jännitti. Jännitti niin, että vatsasta väänsi tai sitten se oli taudin esiaste. Piti pysähtyä vessaan. Vipsu odotti oven takana nätisti. Kaikkea se joutuukin kestämään.

Lunta ei ollut juurikaan satanut ja maa kiilteli peilijäässä. Päätin olla reipas ja taluttaa Vipsun naapurin maneesille. Puolessa välissä iski totaalinen tenkkapoo ja paniikkikohtaus. Liukuesteet eivät pureutuneet kivikovaan jäähän enkä enää muistanut hengittää. Pyörrytti. Vipsu alkoi olla levoton. Se hääräsi ympärilläni ja liukasteli hokeistaan huolimatta. Hävetti ja ahdisti.

Lopulta opettaja talutti Vipsun maneesiin ja minä kärräsin itseni pääkallopaikalle mönkijäkyydillä. Hävetti lisää. Nämä ovat niitä tilanteita, joissa ihmiset unohtavat, että tiedän kyllä mitä teen, mutta viime vuosien koettelemukset ovat jumissa jossain syvällä korvien välissä. Rajoittuneen aivokapasiteetin lisäksi osa ongelmista on puhtaasti fyysisiä. Kun jalkapohja ei tunne ja polvi on mistä tahansa mitättömästä sijoiltaan, liukkaus ja epätasaisuus tuo etenemiseen oman haasteensa. Silti olen selviytynyt, silti yritän ja ennen kaikkea edistyn koko ajan. Joten kyllä, minä osaan taluttaa hevosta.

Pukki toi poneille porkkanat!

Maneesissa Vipsu malttoi odotella, että pääsin kyytiin. Siitä se sitten lähti, epämääräinen säntäily. Keuhkot kävivät kierroksilla aiemmasta hyperventiloimisesta. Minun, ei hevosen. Väsytti. Sovittiin, että ensimmäisellä kertaa tehdään ihan perusyksinkertaisia juttuja, opettaja tutustuu meihin ja me opettajaan.

Ei me sitten tehty niitä yksinkertaisia juttujakaan. Vipsulla oli liikaa virtaa. Minä tunsin oloni voimattomaksi. En henkisesti vaan kertakaikkisesti ja fyysisesti. Teimme aluksi pysähdyksiä. Voltti ja pysähdys uralle voltin jälkeen. Sama ravissa. Vaikka tempo oli reipas, saatiin muutama ihan ok pysähdys aikaiseksi. Vipsun kone kiihtyi kuitenkin koko ajan eikä se lopulta enää halunnut osallistua. Väsyneenä myönsin tappioni ja opettaja kokeili Vipsua.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun tunnilla tai valmennuksessa opettaja toteaa "Anna, kun minä." Vaikkei sitä moitteeksi ole tarkoitettu, toisinaan se kuulostaa sellaiselta. Tällä kertaa ei kuulostanut. Ja vaikka olisi kuulostanutkin, olisi opettaja joutunut nielemään ylpeytensä, kuten niin moni valmentaja aiemmin.

Kun Vipsu käy tuulella, se taistelee vastaan vaikka maailman hamaan tappiin asti. Niin se teki tälläkin kertaa. Silloin jippo onkin huijata se tekemään jotain muuta. Lohdullista oli, että tällä kertaa opettajalla oli omakohtaista kokemusta vastaavanlaisesta suomitammaeläimestä, jonka kanssa ei auta vääntää. Tokihan he kiersivät maneesia hetken ristiin rastiin, vähän taivuteltiin ja pienikin rentouden häivähdys johti välittömään palkintoon. Luovuttaminen ja järkevä tehtävän muuttaminen ovat kaksi eri asiaa.

Valehtelisin silti, jos väittäisin, että kokemus oli positiivinen. No ok, opettaja oli tietyllä tapaa positiivinen, mutta hevosta jos ajattelee. Joskus olisi mukava antaa hyvä ensi vaikutelma.Tai edes jokin muu kuin totaalisen seinähullu-vaikutelma.

Tunnin jälkeen poistuin lievästi lannistuneena kohti kotitallia mönkkärikyydillä. Pellon laidalla vaihdoin mönkijän hikiseen hevoseen, jolla tuntui virtaa vielä piisaavan. Kävelimme pienen kierroksen pellolla maasta käsin. Vipsu rauhoittui hieman, mutta oma olo paheni. Lopulta oksensin. Heikotti, pelkäsin pyörtyväni. Muistinko hengittää?

Seuraavana aamuna heräsin kolotukseen ja kurkkukipuun. Lopusta piti huolen aatolle osunut vatsataudin tapainen. Ehkä ensi kerralla reagoin kroppani väsymykseen vähän toisella tapaa ja jätän jotakin väliin. Koska flunssat ja vatsataudit ovat suhteellisen harvinaisia vieraita, en ehkä osannut ajatella olevani kipeä tai tulevani kipeäksi. Vipsu toipui tunnista nopeammin. Oikeastaan heti, kun se oli ohi. Seuraavalla kerralla menee toivottavasti paremmin. Jos ei mene, niin sitten kokeillaan jotain muuta.

Joulun alla myös varsan tulevat omistajat kävivät pikavisiitilla tutkimassa, mikä otus Vipsun vatsan on vallannut. Vanhan kansan kikkoja: Otetaan mutteri ja puuvilla lankaa. Selän päällä tapahtuva mutterin liike paljastaa varsan tai vauvan sukupuolen. Jos vatsa on tyhjä, liike pysähtyy. Mutteri jää heilumaan joko ympyrälle tai edes takaisin. Tallilla oli sopivasti kaksi raskaana olevaa ihmislajin edustajaa, joilla molemmilla oli varmaa tietoa jälkikasvunsa sukupuolesta, joten saimme testattua välineistön sopivuuden mittaustarkoitukseen. Välineistö vaikutti sopivalta ja Vipsun vatsa-asukki tammalta!

- J