Keskiviikko on uusi maanantai

Paitsi, että välillä tuntuu kuin jokaikinen viikonpäivä olisi maanantai.

Minulla on onnekseni hyvä, mutta hemmetin lyhyt muisti. Siitä on apua silloin, kun pahoittaa mielensä pahemman kerran. Huomenna ei nimittäin muista enää kuin sen, että ketuttaa ja ylihuomenna ei sitten sitäkään vähää.

Samalla tavalla se on kauhean kätevä, kun oikein traumatisoi itsensä jostain ja kohta kokeilee uudelleen, oppimatta koskaan virheistään. Koska ei vaan muista, että menihän se pieleen edellisellä ja sitä edelliselläkin kerralla. Siksi varmaan keskimääräistä tapaturmaisempi tapahtumahistoria.

Muistan vielä hämärästi maanantain. Muistan, että viikko alkoi hankalasti. Olin jo aamukymmeneltä ihan valmis keskeyttämään päivän ja painumaan sikiöasentoon peiton alle. Sitä en kuitenkaan muista, että mikä kaikki meni niin kovasti pieleen. Tänään on torstai.

No, eilisen minä muistan vielä. Tosin en ole siitä enää ollenkaan niin ahdistunut tai huvittunut kuin periaatteessa voisin olla. Muistan, että sattui heinänhakureissu ja Vipsun fysioterapia sille samaiselle kellonlyömälle.

Päivä tehokkaasti käyntiin kahdella eri paikkakunnalla, heti aamusta. Sain sitten sovittua siihen heinähommaan korvaavaa käsiparia oikein kolminkappalein. Porukka katosi pihapiiristä ja me jäätiin Vipsun kanssa virittelemään. Toiset pesee hevosensa, kun ne lähtee vähän parempiin piireihin tai tulee joku spesiaalitilanne. Minä harjasin hevosen, häthätää.

Fysioterapeutti tuli tällä kertaa naapuriin. Matkaa kaikki kaksisataa metriä. Ei mikään homma. Varasin siihen viisiminuuttia. Mutta lähdettiin matkaan jo kymmentä vaille. Kannatti.

Vipsulle on näillä raskausmetreillä kehittynyt vakiintunut tapa loikkia ympäri, kun tallista ollaan yli kymmenen askeleen mitan päässä. Koska kaukana kotoa, kaukana laumasta ja kiva katsoa, kun mamy hikoaa piponsa alla.

Niin se pomppiminen alkoi taas. Pihapiirissä pari sellaista semiloikkaa, että mamyllä ei vielä ollut mitään vaikeuksia pysyä tahdissa mukana tai pitää tilannetta edes näennäisessä hallinnassa. Sitten ylitettiin rajaoja. Naapurin tarhat alkaa aika pian siitä, missä meidän loppuu. Siinä on ihan paras paikka vetää vaikka voltit. Mamy ei mahda mitään, koska aitoja, koska oja, koska liukasta.

Mahdoin minä sen verran, etten irti päästänyt. Mutta ei Vipsukaan periksi antanut. Se suostui olemaan vain ja ainoastaan poikittain tai perse menosuuntaan. Tuli hiki.

Siinä me sitten otettiin vähän omalta puolelta vauhtia ja oltiin lopulta naama naapurin sähköaidassa kiinni, mutta nokka melkein kohti menosuuntaa. Etpäs päässytkään ympäri hevonen. Sitten kuvittelin, että tästä se matka jatkuukin aidan vartta varsin sujuvasti.

Jatkuihan se. Kunnes riimunnaru sanoi kolmen sujuvan askeleen jälkeen sopimuksensa irti. Olihan naru toki hieman kireällä, kun kaakki steppasi tahtiin, johon vammaisen jalat ei kykene, eikä terveenkään ole fiksua lähteä mukaan. Kukaan sellaista kiskomista kestä.

Ehjänä mutta erillään

Niin minulla oli hevonen jälleen kerran irti, siinä samassa kohdassa, jossa se melko tarkalleen vuosi sitten irrottautui suitsistaan. Maagista, etten sanoisi. Mutta kuten vuosi sitten, Vipsu ei tälläkään kertaa poistunut paikalta vaan jäi hämmentyneenä kyselemään, että mitäs hittoa.

Koska köysi oli entinen, retuutimme toisemme fysioterapeutin pakeille riimussa roikkumalla. Roikkumalla, koska jatkuihan se show sen viimeisen sata metriä. Mutta me selvittiin. Ja tultiin vielä kotiinkin sillä samalla taktiikalla.

Heinänhakureissulaisetkin olivat jo palanneet. Koska hupsista heikkaa, hukkareissu.

- J