Koska kaikki muutkin..

En edes tiedä kuinka kauan sitten heitin jotain arvokasta ja rakasta pois. Puuttuvan palasen, jonka tiesin olevan se, jolla mikä tahansa palapeli saatiin ehjäksi. Palanen, jota kaipaan elämääni edelleen.

Yhtenä päivänä volyymi kääntyi kaakkoon ja kadotin suuntani. Sitä kadun vielä tänäänkin. Jos olisin pitänyt kiinni, en olisi ehkä kuitenkaan pystynyt elämään itseni kanssa. Niin se silti menee aina, kadotan kaiken kauniin. Milloin omaa tyhmyyttäni, milloin kohtalo määräsi niin.

Jos en olisi tehnyt tätä virhettä, olisinko silloin tässä, missä olen nyt? Tuskin. Olisinko onnellisempi? En välttämättä.

Sanotaan, että pitää olla kaikesta kiitollinen. Yritän olla ja suurimmaksi osaksi olen. Mutta kiitollinen ei aina ole onnellinen. Enkä tiedä tarviikokaan olla. Olenhan toki niin onnellinen kuin kiitollinenkin - monista asioista, jos en kaikista.

Vipsu vanha anarkisti

Ne jotkin asiat nousevat pintaan silloin tällöin. Hetkinä, kuten tämä. Taas eletty vuosi takanapäin. Peilistä katsoo sama naama, tummemmat silmän aluset. Kuluneet vuodet ovat opettaneet paljon siitä, mikä on tärkeää. Enkä lukuisista opetuksista huolimatta tunnu osaavan korjata haaksirikkoni suuntaa.

Kulunut vuosi ei juuri poikennut aiemmista. Vaikka elän näennäistä unelmaani, mahtui vuoteen liikaa surua ja liikaa sairautta. Yhä uudelleen huomaan ajan ja asioiden valuvan kuin vesi sormieni välistä.

Hevosrintamalla vuosi on ollut vuoristorata. Vuosi 2016 alkoi klinikalla. Vipsu ei ollut päästä yli vieroituksesta. Sydän särkyi, eikä Vipsun avuksi tuntunut olevan mitään tehtävissä. Olimme tuolloin varmoja, että Vipsulla on vatsahaava, olimme onneksemme väärässä. Myös vuoden 2015 "kaviokuume" osottautui virhediagnoosiksi.

Kuten tälläkin hetkellä, pelkäsin tuolloin liikkua. Maailma oli muuttunut yhdeksi suureksi luistinradaksi, jolla jalkani eivät pitäneet. Polvi kiukutteli, joskaan ei kaatuilun takia. Lopulta se olikin Vipsu, joka lankutti. Sitä sydäriä seurasi loputon vesisade, jota seurasi loputon lumisade.

Helmikuussa aloin pohdiskella astutuskuvioita jo hyvin tosissani. Oli kaiketi korkea aikakin.

Myös Lyrica tuli elämääni alkuvuoden aikana. En voi sanoa sen ratkaisseen juuri mitään, vaikka sillä pieni elämää helpottava vaikutus olikin. Annoksen riittävästä lisäämisestä ei tuntunut tulevan mitään ja syön lääkettä edelleen, en tiedä edes miksi. Luulin silloin joitakin oireitani lääkkeen aiheuttamiksi, myöhemmin nämä oireet paljastivat jotain niin hirvittävän paljon synkempää.

Maaliskuussa alkoi paistaa paitsi aurinko, myös harvinainen hymy allekirjoittaneen kasvoilla. Masentuneen hevosen silmiin palasi kauan kadoksissa ollut pilke. Voitimme demonimme ja palasimme Vipsun kanssa radalle. Jokimaa oli ollut meille mörkö. Ei ollut enää. Vaikka me kävimme vain humputtelemassa, oli siinä silti sitä jotain. Ylittää maalilinja tyhjän katsomon edessä, ainoana valjakkona radalla.

Koska maailmankaikkeus ei salli minun nauravan, huhtikuu alkoi kovin kovalla jalkatyyppisellä tuomiolla. Pientä lohtua toi Vipsun laumautuminen ja ihanaksi isoksi hevoseksi kasvanut esikoinen Ilpo, jota uskaltauduimme vihdoin katsomaan. Vipsun osalta laumautumisilo jäi lyhyeksi satuhevosen siirtyessä taivaslaitumille.

Samoihin aikoihin yritimme kissani kanssa sopeutua kerrostaloelämään huonolla menestyksellä. Olemme edelleen sillä reissulla, tosin tässä kohtaa on toivoa. Siinä missä me kissani kanssa yritimme siedättyä jatkuvaan meteliin, yritettiin Vipsua siedättää siitepölyyn akupunktion avulla.

Toukokuussa oli lämmin. Aivan ihastuttavan lämmin. Niin lämmin, että lähdin pelkässä topissa maastoon. Helteestä huolimatta kellon tarkat kiimat olivat astutuskauden avauksessa kateissa. Kokeilimme astutuskiireiden lomassa myös uutta lajia, Working equitationia, johon ihastuimme.

Kiimastressi jatkui kesäkuulle. Kuinkas muutenkaan. Lopulta kävi niin, että ori oli vaihdettava siirtona saatavaan. Kohtalo, sillä myöhemmin saimme kuulla mahdollisen varsamme jäävän orin viimeiseksi vuosikerraksi.

Tein taikojani ja uhrasin lahjoja kaikille keksimilleni "jumalille". Se tuotti tulosta. Kasvava alkio sai työnimekseen Liibalaaba. Siinä, missä astutus vihdoin onnistui, moni muu asia meni pahasti pieleen. Vipsulta repesi kankusta lihas. Aina helposti lastautuvasta tuli lastauksesta kieltäytyjä. Lämpötila laski.

Vaikka kesä oli kylmä, sydän oli lämmin. Aiemmin keväällä sain koskettavan lahjan/palkinnon/muiston blogista ystäväksi tulleelta Maijulta. Nyt heinäkuussa blogi toi elämääni uuden konkreettisen ystävän, Anun.

Elokuussa Villa Viba sai jotain kauan kaipaamaani - radan. No joo, kuusisataametrisen mutkan se sai, mutta on se parempi kuin ei mitään. Syyskuu toi mukanaan jokavuotiset menetykset ja maailmanloput. Luulin jo vuoroni tulleen, mutta pappa otti paikkani.

Lokakuussa kamppailimme Vipsun terveyden kanssa saaden sekavia diagnooseja, joihin oli vaikea luottaa. Osiin aiheesta. Marraskuussa menin ja ostin Vipsulle ystävän. Tai niin kuvittelin. Ongelmat, nehän vähenee, kun hevosten määrä kasvaa?

Joulukuussa kummastelin ostokseni esinahan sisältöä ja Vipsun mahan jumalatonta ympärysmittaa. Aina on hirvittänyt, mutta nyt ihan uudella tavalla.

Niin monta tarjottua tilaisuutta, niin monta hukkaan heitettyä mahdollisuutta. Mutta myös ripaus iloisia asioita. Uusi vuosi, uusi mahdollisuus (vai mahdottomuus).

- J