Karsinalepo on vihdoin ohi. Mutta peloista ja kauhunsekaisista odotuksista poiketen, hyvin meni.
Viimeisinä päivinä alkoi pieni turhautuminen selvästi painaa sekä allekirjoittanutta että hevosta, mutta ne oli sellaisia ohikiitäviä kiukun hetkiä ja Vendan fanaattista osallistumista kaikkeen mitä karsinassa tapahtui. Esimerkiksi kakkakasojen siirtäminen karsinasta pois osoittautui eritoten iltaisin hankalaksi. Päivisin Venda halusi tarkistaa jokaisen kasan ennen siirtoprojektia ja auttaa talikon käytössä. Ei ollut yksi eikä kaksi kasaa, jotka lentelivät ympäriinsä, kun karvainen apulainen tarttui talikon kahvaan intoa uhkuen. Iltaisin sai varoa, ettei tulleet hampaat tai pahimmassa tapauksessa kaviot kohti.
Lego oli korvaamaton apu koko karsinalevon ajan. Pienet hetket, kuten joka aamuinen yhteinen mehuhetki, selvästi piristivät Vendan fiilistä. Virikkeistä parhain olikin oma pieni ystävä.
Karsinalevon päättymisessä jännitti eniten, miten ulos mennään ja miten siellä ollaan. Eniten ällötti tikkien poisto. Osoittautui, että hankalinta on tulla ulkoa sisälle, ei niinkään mennä sinne tai olla siellä. Tikkien poisto sujui hyvässä yhteisymmärryksessä eikä loppujen lopuksi ollut ollenkaan niin iljettävää kuin etukäteen ajattelin.
Karsinalevon päätteeksi - ja pieneksi palkinnoksi - Venda pääsi fysioterapeuttinsa käsittelyyn. Olin ajatellut hieronnan rentouttavaksi kokemukseksi, mutta Venda oli eri mieltä. En usko, että fysioterapeuttikaan varsinaisesti nautti. Venda osaa varsin näpsäkästi kenkäistä takakaviolla paitsi sivulle myös etuviistoon. Väistelyksi meni ja loppukaneetti oli "sitten, kun pystyy turvallisesti tekemään". Totesin jo siinä kohtaa, että kokeillaan sijoittaa jumpat aamupäiviin, sillä silloin Vendalle käy yleensä kaikki. Olin oikeassa. Ainakin toistaiseksi. Ei pitäisi sanoa ääneen ikinä mitään.
Nyt mennään päivää numero 4 sairastarhausta ja "rankkaa" on. Palataan siihen tuonnempana.
-J
Ei kommentteja