Olemme aina lainanneet tutun ratsastuskoulun traileria Vipsun kuljetukseen, mutta nyt meidät vakuutettiin ottamaan lainaan tutun tutun traileri. Kyllä, se oli virhe. Kaikki sujui hienosti, Vipsu meni autoon, kuten aina, reippaasti. Autossa vipsua kiinnosti lähinnä kurkkia etuovesta pihalle ja arpoa mihin matka. Kaikki siis vielä hyvin. Pääsimme uudelle tallille hienosti ja tarhakaveruksetkin hyväksyivät toisensa pikavauhtia. Kärryä palauttaessa kaikki muuttui.
Meitä odotti puomilta löytynyt lastu, se oli pala traileria. Meidän annettiin ymmärtää, että Vipsu oli hajottanut trailerin ja että kyseessä olisi pienimuotoinen katastrofi. Näkemykseni trailerin lahoudesta ja hevoselle vaarallisuudesta ei lyönyt läpi. Meni hermo. Kun tarkastelimme trailerin seinässä olevaa reikää, oli selvää, että seinä oli laho. Olin järkyttynyt ja poissa tolaltani vaarasta, johon olin hevoseni altistanut. Olin vihainen siitä, että tuntui olevan kyse rahasta. Minä myös tiesin, ettei Vipsu riehunut trailerissa, vaikka minulle muuta väitettiin. Väliäkö sillä, trailerin pitää olla turvallinen!
Lopputulos ei muutu, näkemykset poikkeavat. Tilanne ratkesi, kun otimme yhteyttä trailerin omistajaan. Hänelle kyseessä ei ollut katastrofi. Seinä oli laho, hän kyllä tiesi. Nyt ei ollut enää kyse mistään. Ei rahasta, ei mistään. Ongelmaa ei ollut. Olen erimieltä, mutta samalla helpottunut. Tuohon episodiin kuitenkin ruumillistuu viime kesä.
Takaisin Kujalaan. Vipsu sai kaverikseen toisen "vammaisen", Emman. Emma ja Vipsu haistelivat tarhassa toisiaan, Vipsu polkaisi ja vinkaisi - se oli siinä. Minä olin tyytyväinen. Sitten tuli seuraava päivä. On tuskallisen turhaa selittää, että Vipsu on kiltti ja helppo hevonen. Kaikki eivät näe hevosen epävarmuutta ja hermostuneisuutta sinä mitä se on. Sama juttu joka kerta, talli ja ihmiset vain vaihtuvat. Toiset ymmärtävät, toiset näkevät pelottavan ja "hullun" hevosen. Edessä on kuitenkin elämässä paljon pahaakin kokenut ja epävarmuudessa elänyt eläin, joka reagoi uuteen tilanteeseen ihmetyksen vallassa.
Oli hevonen mikä tahansa, se ei kotiudu taikaiskusta. Uusi talli tuo mukanaan uuden rytmin, uudet ihmiset, uudet hevoset, vieraan maiseman. Tottakai jännittää. Pari viikkoa ja kaikki se uusi on rutiinia, ei tarvi enää hössöttää. Mutta siinä vaiheessa vahinko on saattanut jo tapahtua. Ihminen ei taivu hevosen maailmaan, koska se on niin erilainen.
Parempaa kuin mikään uudella tallilla on kaikki! On mahtavaa, kun on ihan oikea karsina. On ihan oikea pesupaikka ja turvallinen tarha. Kaikki muu siihen päälle on bonusta ja plussaa. Ihaninta uudessa tallissa on kuitenkin ihmiset. Salamavauhtia minä, aina luottamaton, olen uskaltanut hengittää. Näen, että Vipsukin on jo rauhoittunut vaikkei aivan oma ihana itsensä olekkaan. Mikä omituisinta, Vipsu on tainnut laihtua.
-J
Ps. En tarkoita, ettei Vipsu olisi ollut hyvissä paikoissa aiemminkin ja luotettavassa hoidossa. Nyt vain tuntuu paremmalta kuin aikoihin. Ehkä omakin varmuus muuttotilanteissa on kokemuksen myötä kasvanut...
Ei kommentteja