Luopumisen tuska ja tunteet

Kun auto kaarsi pihasta pois, tunsin kitkerän suloista ja suunnatonta helpotusta. Lapsi lähti kohti uutta elämää.

Aika, se valuu petollisen nopeasti hukkaan. "Vielä kaksi viikkoa" olikin kohta "enää kaksi yötä". Rintaa puristi, itketti ja ahdisti. Vaikka tiedän kodin olevan paras mahdollinen, en osaa niellä huolta ja ikävää. Siksi helpotus yllätti.

Lapsi pisti lastatessa hanttiin, muttei ruvennut mahdottomaksi. Äiti kannusti autosta käsin. Olin tuosta pienestä olennosta niin suunnattoman ylpeä ja onnellinen.

Harjoittelusta huolimatta jännitys purkautui pienenä pomppuna.

Talli juhlisti samaisena päivänä yksivuotista taivaltaan enkä päässyt matkaan mukaan. Se harmitti. Onneksi tuleva koti oli Vipsulle ennalta tuttu. Muutoin en olisi tällaiseen järjestelyyn suostunut. Ilpo asuu nyt isänsä luona paikassa, jossa sai aikanaan alkunsa.

Tallin ensimmäistä vuotta juhlistimme Jokimaa tekee tähtiä-ravitapahtumassa. Ehkä tämä kaikki osui hyvään saumaan. Villa Viban ensimmäiseen vuoteen on mahtunut kaiken kaikkiaan paljon. Elämä iloineen ja suruineen syntymästä pienten ja isojen katastrofien kautta kuolemaan. Kenties vuosi oli hyvä saada pakettiin positiivisella tavalla. Ei jäänyt aikaa itkeä Ilpon perään. Vaikka väsytti, jäi helpottunut ja hyvä mieli. Ruoka oli hyvää, seura viimeisen päälle ja pelitkin kulkivat edes osalla porukasta. Kaivostakin saadaan taas vettä. Sillä tosin ei ole ravien kanssa mitään tekemistä, mutta osuihan sekin sopivaan saumaan.

Illalla talli tuntui tyhjältä. Ei tarvinutkaan laittaa ruokia turpoamaan. Yöheinien aikaan jäi jotain puuttumaan. Hyvän yön suukot ja pari hampaan jälkeä takaraivossa. Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan.

Aamutalli oli yhtä kummallinen. Tosin nopeammin hoidettu, kun yksi sekasortoinen karsina ei huutanut siivoamista. Toisaalta sitä saattoi olla tehokkaalla tuulella, kun tiesi, että palkinnoksi pääse Ilpoa moikkaamaan.

Eihän pieni hevonen edes huomannut, että saavuttiin tontille. Siellä se laidunsi äitinsä ja isänsä valvovan silmän alla. Ensimmäisen kerran koskaan jouduin jalkautumaan laitumelle päästäkseni lähemmäs. Yhtäkkiä pieni pää nousi ja tuo hassu otus lähti täyteen laukkaan juosten kirjaimellisesti syliin.

Ilpo, äiti Vipsu ja isä kajaste. © Tiina M

Olin niin onnellinen, ettei se ollut unohtanut minua päivässä. Pelkäsin sitä salaa. Olin iloinen, kun näin sen jo taas kasvaneen paitsi korkeutta myös kypsyyttä. Luulen lunastaneeni sen sydämessä paikan. Tiedän, että se on lunastanut ne rippeet, joita rikkinäisestä on jäljellä. Muistaisipa se minut, kuten minä muistan sen, niin kauan kun henki meissä kulkee..