Viikko ikävää

Tyhjän tallin syndrooma on jo helpottanut. No ei ole. Rutiinieläin Jenny vain ei meinaa vieläkään selviytyä ihan perustallivuorosta kompuroimatta, koska kaksi puuttuvaa kavioeläintä.

Siinä missä muka helpotti ja oli haikeaa huomata kakaran kasvaneen ja äitinsä lihoneen, iski myös viiltävä ikävä. Taistelin kaksi päivää, sitten oli taas mentävä. Kuvitelmissa kävimme pienellä kärrylenkillä ja rapsuttelimme. Kaikki oli pinkkiä, sydämiä ja untuvaa. Todellisuus täräytti tajuntaan syvän jäljen. Haavan, jota kokonainen kotimatka meni nuollessa. Seuraavat päivät meni rupea repiessä.

Tuo persoonallinen pieni hevonen oli pistänyt hulinaksi. Varsalle ominaisen alistuvaisen käytöksen sijaan se mieluummin osoittaa oman ylemmyytensä kanssa kansalaisilleen. Äiti on siinä hulinassa stressannut itsensä kilahtamisen partaalle.

Skandaalin aineksia tässä ei ole, mutta herkälle hemmetisti tekemistä, että pitää itsensä aisoissa. Oikeastaan ongelma oli pitää myös äiti aisoissa. Kirjaimellisesti. Kun koheltavan koniinin niskaan oli saatu valjaat, meni homma totaaliseksi riehumiseksi. Kaikki jalat potkivat kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, välillä käveltiin kahdella jalalla tai tehtiin piruetti yhdellä. Pää piti huolen, että pään välittömässä läheisyydessä oli hankaluuksia pysyä tolpillaan.

Semmoinen sekoilu oli kuskille liikaa. Puolijalkainen sai taas muuttaa suunnitelmaa lennossa. Niinpä me päädyimme tuon akuutisti oriksi muuttuneen tammaeläimen kanssa ratsastuskentälle. Ajovermeissä kun oltiin, otettiin ohjasajotreeni. Ihan hirmu fiksu idea, kun ei pysy tasaisellakaan tolpillaan. Siinä sitten sipsutin sekoilevan perässä minkä kerkesin ja toivoin parasta. Kuski oli onneksi varmistimena liinan päässä.

Paha sanoa, mitä iloa tästäkin ohjasajoepisodista oli, mutta tulipahan tehtyä. Vipsu veti väistöä koko sen puolituntisen, jonka itseni kanssa perässä kamppailin. Lopuksi vielä perinteinen juoksutus ja takaisin talliin. Valjastuspaikalla käytiin vielä kääntymässä sen verran, että piti edes hetki malttaa nätisti seisoa. Se oli lyhyt hetki.

Ihan oli taas oma moka alusta loppuun. Kun tietää, mikä Vipsulle on vaikeaa, pitäisi vaan malttaa. Kaikesta huolimatta ja loppuun asti. Uusinta otettiin tänään.

Edellisellä kerralla ajolle oli lähdössä muitakin, uusi paikka, varsa jäämässä yksin huutelemaan. Pyhä pasmat sotkeva kolminaisuus. Tällä kertaa Vipsu laitettiin valjaisiin ja aisojen väliin ennen muita. Matkaan lähdettiin ikäänkuin omia aikojamme. Apukäsiä oli paikalla sopivasti. Yksi pitämässä hevosta, yksi kärryillä ja kaksi kiinnittämässä kärryjä. Kenties vähempikin olisi riittänyt, mutta matkaan päästiin suhteellisen sujuvasti.

Päivästä teki erityisen se, että ohjaksissa istui tällä kertaa Vipsun edesmenneen emän viimeisin omistaja. Ihminen, joka saatteli muruseni aikanaan maailmaan ja joka nyt jatkaa matkaa tuon meidän pikku murusemme kanssa.

Vakkarikuski isähevosen rattailla.