Kunnes kuolema meidät erottaa

Tein Vipsulle aikoinaan lupauksen. Lupasin, ettei Vipsu joutuisi koskaan kohtaamaan epämiellyttäviä ja pelottavia asioita - ainakaan yksin.

Lupaus on pitänyt, joskin epämiellyttäviä asioita on elämässä mahdoton välttää. Lähinnä eläinlääkäriin liittyviä sellaisia. Mutta kaikki se tehdään rinnakkain tiedostaen, missä raja kummallakin kulkee. Raja kulkee siinä, mikä on tarpeetonta, ja aika moni asia on.

Vipsu tuskin ymmärsi sanojani, vaikka ne sen korvaan kuiskasinkin. Silti jokin muuttui pysyvästi. Kenties se oli jotain, mitä Vipsu eleistäni osasi lukea. Sittemmin ikävätkin asiat ovat olleet verrattaen helppoja, kun oma ihminen on ollut oman hevosen vierellä.

Sama juttu se on muiden tallimme hevosten kanssa. Kysyn niiltä joka päivä, mitä niille kuuluu. Hämmästelen ääneen, että ihanko totta. Kehun niitä milloin kauniiksi ja milloin hienoiksi. Jos ne "hölmöilee", heitän humoristisen, oletpas hassu. Huomaan sen ärsyttävän osaa ihmisistä. "Onko se ihan tyhmä! Kuvitteleeko se, että hevoset ymmärtää!"

No on se tyhmä, mutta ei se kuvittele. Vaikka hevonen ei ymmärrä välttämättä sanoja, jotka sanon, se ymmärtää tunnetilan ja eleet. Minulle on ihmisenä helpompi ilmaista elettä ja tunnetilaa, päästä niihin sisälle, sanomalla jotakin ääneen. Kun istuin Kaimion luennolla, ja Kaimio viittasi kehuun palkkiona, teki mieli sanoa jotain. Mutta eihän se ollut minun luentoni.

Ei ole väliä, mitä sanot, vaan miten sanot. Puhukaa niille hevosille, muriskaa vaikka.

Lähdin miettimään näitä syntyjä syviä, luettuani facebookissa kysymyksen ihmisten hevosille tekemistä lupauksista. Tällä kertaa oli ilahduttava yllätys, että asenteet olivat sitoutuneita ja kaiken kaikkiaan terveitä. Joku huomautti, ettei hevonen ymmärrä lupausta, kas yllätys. Eihän se puhettakaan ymmärrä. Ei niin.

Mitä omalle kohdalle tulee, on vaikea kuvitella elämänmuutosta, joka kuljettaisi meidät erilleen. Kuolema lienee ainoa pakottavaa laatua oleva erottaja. Oletko sinä miettinyt, mitä hevosellesi tapahtuu, jos kuolet? Tätäkin joku jo ehti Facebookissa kysellä.

Minulla on selvä visio. Vipsulla on toinen melkein yhtä oma ihminen ja sitten sen kiintiö on täysi. Jos tämä toinen ihminen ei pysty tai halua jatkaa matkaa luvatulla tavalla vipsun rinnalla, vipsu siirtyy ajasta ikuisuuteen kanssani.

En tiedä mikä siinä on, että eläimen lopettaminen on nykyisin paitsi vaikeaa myös paheksuttua. Ikäänkuin kuolema olisi rangaistus. Ikäänkuin pettäisit rakkaasi päättämällä tämän päivät, oli se sitten sairas tai terve.

Ajattelin joskus kaiketi itsekin samalla tavalla. Sittemmin olen huomannut, ettei kuolemisessa ja kuolemassa ole mitään rumaa. Kaikki se suru ja ikävä on niillä, jotka jäävät jälkeen. Sillä, joka lähti, ei ole kipua, ei ole pelkoa, ei ole ikävää eikä surua.

Kuolema on ihan varteenotettava vaihtoehto. Se voi olla suurta rakkautta. Kyky päästää irti toisen parhaaksi. Kaukana historiassa oli usein tapana haudata hevonen tai muu lemmikki omistajansa viereen. Tietyissä kulttuureissa jopa auto romutetaan kuoleman jälkeen..

Sellaiset hevoset, kuten vipsu, päätyvät helposti kiertolaisiksi ja niiden historia sisältää jos hyvää ja kaunistakin, mutta liikaa sitä vastakkaista. Siltä minä tammaani suojelen, jos en ole sen elämää vahtimassa ja siitä suurella rakkaudella huolehtimassa. Vaikka joku jossain voisi olla Vipsulle yhtä hyvä, haluanko ottaa sen riskin, että halpojen kiertolaishevosten markkinoilla, se koti varmasti löytyisi. En halua.

Kuten olen luvannut Vipsun pitää turvassa, kunnes kuolema meidät erottaa, olen luvannut olla aina olemassa Ilpoa varten. Siellä maailmalla jossain joku muu päättää, mutta jos seinä nousee vastaan, oveni, sylini ja rakkauteni ovat täällä aina olemassa.

Minulla on ollut virallinen testamentti viimeisen kymmenen vuotta. Vaikka minulla ei juuri maallista omaisuutta ole, minulla on ollut rakkaita karvaisia lapsia, joiden tulevaisuuden ja elämän olen halunnut turvata. Siinä, missä moni ajattelee, "Että se on taas ärsyttävä pelle!", yhtä moni ajattelee, "Hyvä idea!". Lakimies, joka paperin laati, ei pitänyt asiaa ihmeellisenä.