Näin on tarkoitettu

Osaisinpa pukea sanoiksi sen tunteen, kun kaikki on täydellistä. Ilma on pehmeä ja lämmin, hevonen innoissaan, mutta yhteistyöhaluinen. Kun tiedät, että näin sen kuuluu olla, tämä on oikein.

Lauantai ei sujuvuudeltaan ollut tavanomaista suossa tarpomista kummempi. Aikataulu oli pettämään päin. Puolessa matkassa Lammille kuski muisti jotain olennaista jääneen tallin naulaan. Ajovarusteet. Ajovarusteilla on olennainen taipumus helpottaa kärryn ja hevosen liittämistä toisiinsa, ainakin ajotarkoituksessa.

Niinpä vedimme u-käännöksen, parit turhautuneet kiljahdukset ja itkuiset naurut. Silapaketti löytyi siitä, mihin se oli jätetykin, mutta päävehkeet loistivat poissaolollaan. Hammasta purren ja hermostumatta varasuunnitelma. Satula ja hackamore matkaan mukaan.

Yleensä tällaiset päivät enteilevät pahempaa ja kokemus on osoittanut, että joskus kannattaa luovuttaa. Kannattaa vaihtaa suunnitelmaa ja suositeltavaa on jopa vetäytyä peiton alle sikiöasentoon odottamaan. Odottamaan, että taivaankappaleet ovat asennoltaan suotuisat.

Sitä ei tehty. Ei vaikka järki ja tunteet huusivat samaa hysteeristä virttä. Kuppi kahvia naamaan ja asian äärelle. Päävehkeet olivat jääneet edelliskerrasta pesupaikan oven kahvaan roikkumaan. Tyypillistä. Kadonneet korvatulpatkin löytyivät ikkunalaudalta.

Aikaisemmasta poiketen, valjastettava oli itse rauhallisuus. Kärryt sai perään ilman sen suurempia ja kyytiinkin oli helppo nousta. Liikkelle lähdettiin laiskan oloisesti. Kiitävän hetken mietin, mitä nyt.

Hiipivä hämäryys huolestutti. Siitä on aikaa, kun olen ollut ohjaksissa. Viime aikaiset sekoilut tuoreessa muistissa, uusi reitti pimenevään metsään tuntui kyseenalaiselta reittivalinnalta. Sitten tapahtui jotain, mitä Vipsun kanssa ei ole näihin yhteisiin vuosiin mahtunut kertaakaan. Varsinkaan kärrytellessä. Piti pyytää eteenpäin. Vipsu käveli verkkaisesti. Pikku hiljaa se alkoi hyytyä. Kohta se kyseli josko käännyttäisiin kotiin. Mitä tämä oikein on? Kipeä? Päätin kuitenkin, että käydään metsän reunassa kääntymässä, kävellään edes vähän.

Kotipihan jäädessä yhä kauemmas taakse, ilme tamman olemuksessa kirkastui hieman. Pikku hiljaa Vipsu alkoi kysellä, josko juostaisiin. Jatkoimme reippaassa käynnissä. Vipsun ilme jatkui kirkastumistaan. Eteen tuli pieni mäki, annoin sen ravata mäen ylös. Korvat hörössä, uteliaana uusissa maisemissa.

Lopulta ajoimme metsätien päähän. Volttasimme takaisin kotia kohti. Enää Vipsu ei kysellyt, josko se saisi juosta. Yritin estellä. Eteen avautui verrattaen loiva, mutta pitkähkö nousu. Koska Vipsu oli ollut tulomatkan kuin ajatus, annoin sen mennä.

Se tunne, kun perä laskee, askel levenee, korvat nousevat ja hiekka lentää. Se on ihan uskomaton. Sillä hetkellä kaikki oli oikein.

Mäen päällä kyselin Vipsua takaisin käyntiin. Pienen "keskustelun" jälkeen tamma suostui kävelemään, kunnes edessä siinti jo seuraava nousu. Vipsu näki sen, minä näin sen ja taas mentiin. Tällä kertaa jouduin hieman himmailemaan. Laskin, että jarrut saattavat kadota kokonaan, jos en muistuttele. Turha oli muistutella. Tähän asti Vipsu oli ollut kevyt kädelle, ei ollut enää. Ohikiitävän hetken mietin, jaksanko pitää, pysähtyykö juna ikinä. Sitten Vipsu väsähti, tai ymmärsi.

Ilpon iskä ja äiskä.

Pimeydessä vastaan tuli yksi auto. Pystyjyrkässä alamäessä, jossa ohitustilaa ei ole. Mäki kaartuu, joten puiden takaa ei edes vastaantulevaa välttämättä huomaa. Meillä vauhtia ei onneksi ollut ja kärryjen ajovalot loivat valokeilan kauas edellemme. Mutkan takaa ilmestyneet valot lähtivät loittonemaan. Mäen alla ohitus sujui, kuten täydellisen maastomopon kanssa kuuluukin. Korvia liikauttamatta.

Treenistä jäi kasvoille kestohymy. Lonkka huusi tuskaansa, mutten kuunnellut sitä. En ennen seuraavaa yötä, joka oli kiputasoltaan uusissa sfääreissä. Toivo lepää nyt uuden kärryn jousilla.

Sunnuntaina palasimme pelipaikalle edellispäivästä inspiroituneina. Tällä kertaa lähdettiin radalle, porukalla. Seurueessa oli Vipsun lisäksi kaksi oria, joista toinen jälkikasvun isä, sekä ratsutamma. Yleensä Vipsu vetää porukasta pultit, joten ennakoimme ja lähetimme sen edeltä matkaan. Vipsu oli taas itse tyyneys. Radalla pörinät jäivät melko vähäisiksi ja jännityksestä huolimatta Vipsu malttoi myös kävellä. Edellispäivän mäkitreeni teki kenties tehtävänsä.

- J