Viimeinen päivä yhdessä

"Kunnes kuolema meidät erottaa" oli otsikointina paitsi harhaanjohtava myös pelottavan, mutta onnekseni etäisen enteellinen. Melkein tapoin hevoseni tänään. Jotain olisi pitänyt oppia, kasvaa sisäiseksi systeemiksi selkärankaan. Jos siellä selkärangassa jokin ymmärryksen tai tiedon hiven on, se ei yltänyt tietoisuuden tasolle tänään.

Olen jo tovin arponut, mitä Vipsu alkaa syödä, kun se palaa kotiin. Ilpo tehtiin Black Horsen ensiluokkaisiin rehuihin luottaen. Pitäisi ymmärtää pitää hyvästä kiinni. Toisella olkapäällä istuu järki, toisella jokin muu. Se jokin muu käänsi katseen kohti kilpailevan valmistajan rehuja. Vähän tärkkelystä, paljon kuitua ja kauratonkin vielä. Niin sitä saatiin Jenny vakuuttuneeksi asiasta.

Tuoteseloste pitäisi lukea aina läpi. Moneen kertaan. Arvoisat lukijat, pyydän kiinnittämään huomiota ensimmäiseen sanaan sekä koko tuoteselosteen suomenkielisessä osiossa että kohdassa koostumus. Tyhmä ei tajuu..

Kauraton kauraleserehu

Rehuepisodista selvittiin hengissä. Onneksi. Viime hetkellä tajusin ottaa silmän käteen ja vetää varman päälle. Stressiä on ilmankin ihan riittävästi. Vipsu muutti nimittäin kotiin eilen. Ilpo jäi isänsä luokse.

Ilpo ja Ilpon isä

Kaikkea muuta kuin alistuvainen varsaeläin pisti ensimmäisenä pakettiin tulevan tarhakaverinsa. Ei ihmettelyä, ei naputusta, kimppuun. Ei se onneksi tappamistarkoituksessa kiinni hyökännyt, mutta teki tyylilleen uskollisesti selväksi, että tällä mäellä on yksi ylitse muiden ja se olen muuten minä.

Luulen, että sen harhaolettamus karisee iän ja tarhakaverien tuoman todellisuuden myötä pikku hiljaa pienemmäksi. Toivottavasti se ei katoa koskaan kokonaan. Raviradalla riittää paitsi nopeus myös se, että nujertaa henkisesti kilpakumppanit jo katoksella.

Isäeläin seurasi tyttärensä edesottamuksia aitalangan takana korvat tiukassa tanassa.

Siinä missä varsa laittoi hädin tuskin ranttaliksi, emä ei korvaansa lotkauttanut vaan marssi pihassa odottavaan traileriin varsin tyytyväisen oloisena. En oikeastaan odottanutkaan, että itse lastautuminen tälläkään kertaa olisi ongelma. Odotin kolinan trailerissa kiihtyvän siinä kohtaa, kun ovet sulkeutuvat eikä varsa tullutkaan matkaan mukaan. Inahdustakaan ei kuitenkaan kuulunut.

Kotona Vipsu alkoi pikku hiljaa ihmetellä, mikä juttu tämä oikein on. Se huuteli ja käyskenteli yhä kiihtyvään tahtiin. Yötä vasten huuto muuttui yhä hysteerisemmäksi eikä heinäkään enää maistunut.

120 pv

Sydän ja ikenet itkivät verta. Tuntui pahalta jättää Vipsu huutamaan.

Heinät olivat yöntunteina kuitenkin kelvanneet ja uuteen aamuun startattiin kyselevin kiljahduksin. Iltaan mennessä levottomuus oli jo helpottanut joskaan ei aivan kokonaan. Tuntui, että hevonen oli extra hyvällä käytöksellä, kiikarissaan palkinto, varsa takaisin. Tai sitten se oli lannistunut. Oma itsensä se ei kaikessa rauhallisuudessaan ollut.

Viimeiset rapsutukset

Ainakin se on vielä hengissä. Täytyy olla tyytyväinen.

- J

Viimeinen kerta tissillä