Hämärähommia

Kello on kymmenen illalla ja me olemme matkalla maneesista tai radalta kotiin. Elämä on iltaraveja, mutta ei sillä toivotulla tavalla. Toivotulla tavalla raveihin osallistuu muitakin ja oma hevonen tulee maaliin ensimmäisenä. Tai ainakin rahasijoilla. Pari ongelmaa, joista ensimmäinen ja merkittävin lienee starttihevosen puuttuminen.

Mutta meillä on meidän omat ravit vähän joka ilta. Radallekaan ei olla suunnilleen viikkoon päästy, koska ongelma numero kaksi, autosta meni ajovalot. Nekin pimenivät tietysti keskellä yötä, keskellä mutkaista metsätietä.

Kuka tahansa muu selviäisi auton ajovalojen sammumisesta vaihtamalla polttimot, mutta ei, ei Jenny. Jenny vaihdattaa polttimot, mutta valot ne "loistavat" poissaolollaan. Pikaisen selvittelyn jälkeen paljastuu, että ballastit - niin juuri ne, älä kysy mitkä - ovat hajalla. 

Jatkoselvittely paljastaa operaation hinnaksi kolmisen tuhatta euroa ja suunnilleen yhtä monta viikkoa, koska eihän näitä Suomesta saa ja kas, kun sattuu kaikenmaailman pyhiäkin päälle.

Siinä sitten mietin, kuinka korvesta kuljetaan töihin, kotiin ja tallille kaikkina mahdollisina pimeinä vuorokauden aikoina. Mietin, josko lainaisin Vipsun kärryistä ajovalot tai tyytyisin otsalamppuun. Pää ikkunasta ulos ja nenä kohti jäätävää tihkusadetta. Laina-auto järjestyi, mutta vetokalustoksi siitä ei ollut.

Pääsimme Orimattilaan kuluneella viikolla vain kerran. Maa oli jäässä, rata oli jäässä. Hieman hirvitti, mutta ajateltiin ottaa kevyesti. Vipsu ei jakanut ajatusta. Se oli valjastaessa taas pahaa enteilevän rauhallinen. 

Haaveiksi jäi kevyt treeni. Vipsu vinkui, pörisi ja loikki. Jostain pimeyden keskeltä radalle hyökkäsi traktori. Aina en ollut varma, kummasta äänimaailma oli peräisin. Siellä me mentiin pitkät päällä, pilkkopimeydessä, kilpaa traktorin kanssa. Tai apukuski ja Vipsu meni. Minä seisoin radan laidalla edelliskerran kokemuksista viisastuneena. Hermoilusta huolimatta traileriin pakattiin lopulta oloonsa verrattaen tyytyväinen hevonen. 

Kotona kärryjen edessä on ollut kaikenkaikkiaan ihan fiksu tyyppi.  Harmillista, että olosuhteet ovat jotakuinkin ajokelvottomat. Pellot, liian märkiä. Tiet, liian kovia ja epätasaisia. Reissut ovat olleet kestoltaan lyhyitä ja temmoltaan laiskanlaisia. Treeniä on jouduttu keventämään myös Vipsun toisen takajalan vammojen takia. Vammat eivät vaikuta vakavilta, mutta tuurillani ovat sitä. On kuitenkin tärkeä tehdä jotain. 

Vipsu sai kuluneella viikolla vihdoin tarhakaverin. Olin huolissani. Vipsun viime aikaiset edesottamukset muiden hevosten kanssa ovat saaneet minut hautaamaan jo muutaman unelman. Kasvattajaurani tyrehtynee yhden tamman olemattomiin jälkeläisiin, sillä vaikuttaisi ettei Vipsu siedä ainakaan toisia tammoja. Ne eivät ole kiimaiset villisiat, jotka siellä pellolla huutavat, vaan Vipsu.

Jos tontilla on tilaa yhdelle varsovalle tammalle, joka tekee kerta toisensa jälkeen kaksoset ja abortoi sitten luonnon sanelemana sen jäljelle jääneenkin, voi olla, että tulevaisuuden ravikuninkaalliset kasvattaa joku muu. Toisaalta, yksikin riittää, kun tekee kerralla hyvän.

Tarhausjärjestelyt tuottivat, helpotuksesta huolimatta, pari ikävää osumaa. Toinen kintereessä ja toinen takapolven alapuolella. Vaikka hokit, jäljet varsin maltilliset. Jos olisi tullut monoa hokeilla ihan tosissaan, pari naarmua muistuttaisi enemmänkin jauhelihaa. Toivon ja rukoilen, että vauriot ovat kuin pinnalliset jälkensä, vähäiset. Liike on käynnissä puhdas, kevyessä hölkässäkin verrattaen hyvä. Mutta hieman jäykän oloinen Vipsu on.

Siinä missä tulevan klinikkareissun taloudellinen tappio jatkaa kasvuaan, vaiva kerrallaan, saatiin auton valo-ongelma osin takuuseen. Autoliikkeen katteilla voisin kuvitella, että ainoa joka persnettosi, istuu tässä. Olen silti helpottunut, että maksettavaa jäi murto-osa alkuperäisestä hinta-arviosta.

- J