Ihan ensimmäisenä kokeilin rohkean ravikuskin roolia. Rohkean, vaikken koskaan ole väittänyt, ettei hirvittäisi niin hemmetisti. Mutta rohkean siinä mielessä, että kaikki tai kuolema, tänään voitan itseni itseäni varten.
 |
| Kuinka eteen voi satula valua? Tässä kuva väärentää, mutta ilmeisen eteen kuitenkin.. |
Rohkea ravikuski lastasi itsensä ja hevosensa traileriin, valitsi reitin väärin ja kiemurteli pilkkopimeää tietä kohti Orimattilan ravirataa. Matka sujui hitaasti, mutta muutoin suhteellisen sujuvasti.
Onnea oli lukuisat apukädet katoksilla. Hevonen oli alta aikayksikön valmiina ja allekirjoittanut hyppäsi kyytiin. Jokimaan katoskatastrofit olivat vuoden takaa tuoreessa muistissa, joten odotukset olivat arpovat. Toisaalta tänne tultiin, jotta olisi joku mahdollisuus. Mahdollisuus onnistua, edes vähän.
Vipsu käveli radalle suhteellisen rauhallisesti, kysellen josko jolkoteltaisiin. Vajaa neljännes radanmittaa myöhemmin seisoin kärryillä ja huusin "apua". Jossain siinä ennen ensimmäistä mutkaa leikkasi turbo kiinni. Eihän tuo ryöstämään lähtenyt ja ravilla pysyttiin, mutta tunsin kuinka olematon voima pakeni ranteista. Samalla huomasin, kuinka penkkiin oli jäänyt edellisen kuskin jäljiltä väärät säädöt. Tukea ei saanut jaloille oikein mistään. Eihän sitä siinä alkujännityksessä ehtinyt edes miettiä. Kokemattomuuden piikkiin, jälleen kerran.
Huutoni hukkui tuuleen. Tuuleen ja sateeseen, joka piiskasi kasvojani ja ajolasejani niin, etten enää nähnyt edes eteeni. Mietin, annanko vain mennä, mutta tulin järkiini. Hevonen osaa, minä en. Vedetään varman päälle.
Vaihdoimme radan laidassa varakuskin rattaille. Kas kaukaa viisas. Kaikessa kokemattomuudessani kuitenkin tunnen hevoseni ja ennen kaikkea omat kykyni. Varakuski kävi päästelemässä pari kierrosta pahimpia höyryjä, jonka jälkeen allekirjoittanut kävi kokeilemassa, miltä se tuntuukaan, kun hevonen on onnellinen, tekee mistä tykkää ja päästelee vasta pyynnöstä.
Reissu oli menestys. Alun koheltamisesta huolimatta jäi hyvä mieli, hevoselle ja emännälle. Seuraavalla kerralla en laita laseja ja lähden radalle penkki perseen alla.
Ratareissun lisäksi tuli käytyä selässä vähän joka ilta. Se oli sitä reippaan ratsastajan roolia. Kumma kyllä, hevonen oli enimmäkseen enemmän kuin miellyttävä. Olemme tehneet kuluneella viikolla paljon avoja ja väistöjä.
Rohkaistuneena oman kentän kokemuksista kävimme loppuviikosta vielä pari kertaa maneesissa. Ensimmäinen sujui ihan ok. Vipsu ei enää ihmetellyt ovia ja jokaista rasahdusta erikseen. Kotimatkalla kaveria jännitti, mutta Vipsu pysyi pimeyden keskellä rauhallisena. Itsetunto kasvoi taas harppauksen.
Sitten tuli se seuraava päivä. Mentiin taas maneesiin. Vipsu oli periaatteessa ihan ok tuulella. Teimme siirtymisiä. Ne ovat olleet sille haasteellisia. Henkisesti tai fyysisesti, en ole varma. Epäilen, että ehkä molempia. Ja niin me vedimme illan päätteeksi pukkisarjan.
Pukkisarja sai miettimään, kuinka kipeä se selkä voikaan taas olla. Vatsakaan ei ole kunnossa. Periaatteesta otin vielä yhden pätkän ravia, kun se oli hyvä, lopetimme. Luottavaisena omaan olemiseemme päätin ratsastaa kotiin. Odottelimme siinä ovella vuoroamme ja Vipsulla alkoivat kierrokset nousta.
Ei ole ollenkaan tavatonta, että liike ei lakkaa, se nousee. Yleensä tämä tarkoittaa steppaamista ja alkeellista piaffia perä kireänä. Tänään Vipsu päätti hypätä pystyyn. Maneesin ulkopuolella pääteltiin minun tömähtäneen tantereeseen. Perkele paljasti, että olin ainakin hengissä.
Sen verran kävi kuusisataakiloinen kultaseni sylissä, että säikähdin. Tuntui, että koko kroppa valahti maitohapoille. Ratsastin kuitenkin sinnikkäästi kotiin. Oltiin molemmat kireinä kuin viulun kielet, mutta selvittiin.
Aika pitkälle on tultu siitä, missä oltiin vielä vuosi pari sitten. Toisaalta takapakkia on tullut paljon. Siltä kantilta katsottuna ollaan samassa pisteessä kuin Vipsun tullessa minulle.
Saa nähdä kauan menee, että kolahtaa kunnolla. Loppuun vielä peruspessimistin rooli.
- J
Ei kommentteja