Painajainen

En tiedä mikä on pielessä. Ei oikein mikään ja toisaalta vähän kaikki. Hevoseni on minulle vieras ja painajaisista on tullut lähes jokaöinen vakiovieras.

Vipsu ei ole ollut oma itsensä aikoihin. Kotiin palattuaan se oli ensin hysteerinen, sitten masentunut ja nyt pikku hiljaa jotain ihan muuta. Vipsu on aina ollut se pomminvarma koheltaja. Kohelluksesta huolimatta sen kanssa on voinut tehdä mitä vaan. Aina se on mennyt korvat töttöröllä eteenpäin kyseenalaistamatta suuntaa tai tarkoitusta. Aina innoissaan.

Toissapäivänä kävimme pitkästä aikaa maneesissa. Kampesin itseni levottoman oloisen hevoseni selkään jo kotipihassa. Tunsin heti, kuinka moottori kaasutti allani, vaihde oli kuitenkin vapaalla. Energinen, sellainen Vipsu saikin olla.

Maneesin ovella iski stoppi. Ensin seis ja sitten peruuttamalla epämääräiseen suuntaan. Onnekseni mukana oli apukäsiä. Siirryimme pimeydestä maneesiin talutettuna. Maneesissa mieliala oli huolestunut. Kaveri oli onneksi matkassa mukana. Maneesin ovi, se oli pelottava. Maneesin ovi, joka ei koskaan eikä yhdessäkään maneesissa, jossa olemme käyneet, ole ollut ongelma tai edes etäisesti pelottava.

Koska kyseessä on Vipsu, sen "pelkoreaktiot" eivät onneksi ole suurta draamaa ja teatteria. Sieltä selästä käsin ne kyllä tuntee. Tuntee ja tulee vaipuneeksi surkeuteen. Tämän sanottuani koputan puuta ja heitän ilmoille parit muut taikauskoisen taiat.

Rentoutuminen tuntui kaukaiselta ja toivottomalta ajatukselta. Päätin tyytyä pieneenkin hyvään ja lopettaa sitten. Lopulta se pieni oli kolme askelta ja se sitten siitä.

Ratsastaminen on Vipsulle vieraampi juttu. Ennen vauvalomaa koulutus oli vasta vaiheessa. Periaatteessa ymmärrän, että pelkästään ajatus ratsastajasta selässä voi olla epämiellyttävä ja jännittää. Mutta, kyse on muustakin..

Vipsu veti eilen liinat kiinni kärryillä. Sitä se ei ole tehnyt koskaan. Kärryttelyä Vipsu rakastaa. Se on sille tuttua. Se on sen mukavuusaluetta. Kärryjen edessä se ei ole aiemmin huolestunut mistään.

Eilen jokin rasahti metsässä. Korvatulpista huolimatta Vipsu kuuli sen. Ja niin se veti vauhdista liukujarrutuksella seis. Periaatteessa pikku juttu, mutta kokonaisuuden ja hysteerisyyteen taipuvaisen allekirjoittaneen kannalta kaiketi jotain muutakin.

Paitsi, että Vipsu on lenkkeillessään ollut kummallisella tuulella, se on viime päivinä saanut hepuleita myös tallissa. Yöheiniin asti kaikki on mennyt, kuten kaiketi aina ennenkin. Hevoset rauhoittuvat syömään heiniään. Myös Vipsu. Kohta kolahtaa. Vipsu puhisee ja kiljahtelee. Se ryntäilee karsinassa seinältä toiselle jääden tanssimaan naapurikarsinaa vasten. Tilanne saattaa jatkua loputtomalta vaikuttavan ajan, kunnes luovutan ja menen karsinaan. Istun heinien viereen ja alamme syödä yhdessä. Kaikki on taas hyvin.

Vipsu on aina ollut sosiaalinen ja sopeutunut vaihtuviinkin tarhakavereihin nopeasti. Tutustuminen on kulkenut aina samalla kaavalla: Tuoksutus, vinkaus, polkaisu, elämä jatkuu. Viime viikolla kokeilimme, josko naapuritarhan ruunan kanssa tultaisiin toimeen. Samalla kaavalla mentiin. Sittemmin ruunan tarhakaveritammalla todettiin infektio, jonka vuoksi Vipsu jäi vielä omaan yksikköönsä.

Koska Vipsu on skitsoillut karsinassa ja ollut määrittelemättömän masentunut, ajattelin, että eläköön kutinan kanssa, jos infektio on tarttuakseen. Kyse ei kuitenkaan ollut vakavasta. Tärkeämpää on olla kavereiden kanssa ja onnellinen. Niin laitoimme nämä kaksi tammaa yhteen ruunan ollessa lenkillä.

Olisi voinut jättää kokeilemattakin. Vipsu huusi suoraa huutoa. Vaikka toinen tamma yritti väistää Vipsu seurasi sitä lakkaamatta takaperin. Vipsu, joka ei ole koskaan yrittänytkään potkaista ketään. Vipsu, joka ei fysiikkansakaan puolesta hirveästi pukittele. Vipsu, jonka selkävamma on tehnyt peruuttamisesta niin pirun vaikeaa. Katselin tuota sotatanssia tovin todeten, että olkoon. Vipsulla on hokit, tässä voi käydä huonosti.

Stressi on eittämättä tehnyt tehtävänsä sekä hevosella että emännällä. Viime yönä Vipsun vasen etunen oli säpäleinä. Nahka ja veriset lihan palaset roikkuivat paljastuneiden jänteiden ja luiden ympärillä. Ymmärsin, että jalkaa ei pystynyt enää pelastamaan. Mutta halusin silti yrittää. Sitten heräsin.

Unet, kuten tuo viimeöinen, ovat vaivanneet jo tovin. Huoli, se on suuri.

- J