Vapaapainiva Vipsu

Se tunne, kun hevonen kaatuu ja jää makaamaan. Se kääntää sisuskalut solmuun. 

Minulla on ratsastusta ajatellen pari pelkoa ylitse muiden. Pelkään, että hevonen kaatuu. Pelkään, että jalka jää johonkin kiinni, jalustimeen, aidantolppaan tai mihin tahansa. Kiitän nyt kaikkeuden asetuksia siitä, etten tänään ollut selässä. Kiitän kaikkeutta myös siitä, ettei Vipsu ollutkaan kantavana.

Vipsu oli loistavalla tuulella. Itse en voinut kovin hyvin. Osin siksi ja osin eilisen hikilenkin jäljiltä otimme vähän kevyemmin. Juoksutus kentällä, pieni lenkki talutellen. Vipsu juoksi ympyrällä kauniisti. Se kävi välillä kyselemässä rapsutuksia, mutta juoksi kuitenkin mielellään. Vinkaisu, loikka ja seuraavassa hetkessä hevonen oli maassa kyljellään. Se oli sellainen vapaapainityyppinen kylki edellä korkealta ja kovaa.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että Vipsu menee nurin, valitettavasti. Tavatonta oli, ettei Vipsu noussut jaloilleen heti kaaduttuaan. Se katsoi minua ikäänkuin kysyen, mitä tapahtui, kävikö pahasti. Tuntui, että maailmani kaatui siihen paikkaan.

Jalat, ne eivät onneksi menneet irtipoikki. Ylös könyttyään Vipsu käveli hieman ontuen. Kohta se ryntäsi jo taas raviin. Ehkä tästä selvittiin järkytyksellä. Pelkään silti, että jo valmiiksi ruhjottu selkä kipeytyy, jos ei aivan hajonnut. Mahdottomana en pitäisi jälkimmäistäkään. Kaikenlainen kaatuilu ja liukastelu ovat selälle merkittävä vaara. 

Se oli niin pahasti rikki. Olin niin toivoton silloin, en jaksaisi sitä taas. 

Kauhuskenaarioissa Vipsu sai sisäisiä vammoja ja se siitä sitten. Saa nähdä, millaisena huominen päivä eteemme avautuu. Pelkään mielummin pahinta. Ikäänkuin se katastrofin kohdatessa jotenkin pienentäisi kärsimyksen määrää. Parhaassa tapauksessa saa kuitenkin huokaista helpotuksesta ja yllättyä positiivisesti.

Kaatumisen jälkeen otettiin suunta pellon laitaan. Käynti näytti vertyneen. Vipsu vaikutti tyytyväiseltä. Viimeksi eilen olin hehkuttanut, miten maailman paras hevonen Vipsu on. Miten se ei säikähtäessäänkään poistu paikalta tai hölmöile. 

Niin aika kuultaa muistot. Unohtuu, miten maneesissa hypittiin pystyyn. Unohtuu, miten pakarat kramppaa, koska naapurin hevonen syö heinää. Omalla pihallaan, omalla heinäkasallaan. Sitten takana rysähtää. Vipsu ei kysele. Se ampuu eteenpäin. Täydellinen satuhevonen, joka ei koskaan poistu paikalta. 

Eipä tuo täydellinen satuhevonen karannut tälläkään kertaa. Liinasta saattoi olla apua. Siinä narun päässä se sitten puuskutti ja tuhisi. Mikä se oli? Sieltä selän takaa oli turvallista tutkia, mikä puskassa ryskäsi. Pimeydestä saattoi hahmottaa hirven ääriviivat. "Jaa hirvi, olenhan mä nää tyypit tässä tontilla ennekin nähnyt", totesi Vipsu. Oma pumppu jyskytti senkin edestä. Kiitin jälleen kaikkeuden asetuksia siitä, etten ollut episodin aikana satulassa. 

Oikeastaan tämä kulkee samaa sattumusten ja tottumusten rataa kuin kaikki muukin elämässämme. Surkea ja lumeton talvi piti ensin jään vankina, sitten veden. Syntyi päätös remontoida tarhojen pohjia ja kaivaa ojia. Sitten satoi lunta. Sitä satoi ja satoi. 

Nyt sitä lunta on sitten jo taas ihan riittävästi. Olkaa hyvä. Ei tarvitse kiittää, otan siitä kuitenkin kaiken kunnian. Jos nyt päättäisin rakentaa Suomen suurimman lumilinnan, voisin luvata lumien sulavan ja helteiden alkavan. Kokeillaanko?

- J