Vaikka tiedän, ettei hevonen unohda, liikutuin tuon pienen hevosteinin juostessa luokse. Ensimmäinen katse oli epäuskoinen. Toinen täynnä iloa ja elämää. Kuinka onnellinen ja etuoikeutettu olenkaan paikasta Ilpon (nyk. Jasu) sydämessä.
Tuntui yhtäaikaa hyvältä ja haikealta. Vaikka Ilpo on lähellä se on kuitenkin jonkun muun hevonen jossain muualla. En voi joka aamu mennä talliin sen luokse ja elää kaikkia uusia asioita sen kanssa.
Koska tiedän kodin olevan paras mahdollinen, pystyn hengittämään. Hetkittäin jopa yllättävän helposti. Jopa niin helposti, että saattaisin joskus kyetä toisenkin varsan antamaan pois. Epäilin, ettei minusta olisi siihen. Täysin varma en ole vieläkään..
- J
Minä myös epäilin itseäni, mutta niin lähti aluksi ponineiti ja perään vielä poniäitikin. Hevoselle oikea ratkaisu ei ole aina itselle se helpoin.
VastaaPoistaNäinhän se on!
PoistaSe voi olla pakko luopua niistä... Muuten ei voi kasvattaa niitä satoja varsoja. Tulee nurkat täyteen. ;D
VastaaPoistaTotta! Sitä saa äkkiä hullun hevosnaisen leiman tatuoituna otsaansa =D
PoistaVaikka seuraava piti tehdä itselle, olen jo hiljaa mielessäni alkanut suunnitella myynti-ilmoitusta =P
Mut senhän VOIS tatuoida otsaan.... Hmmm.... xD
PoistaMun pitäisi myös tatuoida Marko Jantusen pelipaita selkääni :) Samalla kertaa kaikki =P
PoistaHitsit miten aika menee nopeesti, juurihan nää hyypiöt vasta oli pilke orikuvaston sivulla ;)
VastaaPoistaNiinhän ne oli =) Suunnilleen samassa vaiheessa on seuraava sukupolvi. Saa nähdä meneekö aika niitten kanssa yhtä nopeasti.
Poista