Teinitamma saapui takaisin eilen. Syksyllä teini ja Vipsu erosivat jotakuinkin riitaisissa merkeissä. Eilen kaikki kävi helpommin. Vipsu esitti karsinassa oritanssinsa miniversion, mutta tarhassa pystyttiin olemaan suurempia luimimatta tai tunteilematta. Ainakin aluksi.
Tyttöjen yhteinen tarhakaveri pisti pakan sekaisin. Vipsu ei voinut uskoa silmiään. Kuinka nuo kaksi kehtasivat iloita jälleen näkemisestä. Topakka tamma marssi väliin ja teki teinitammalle selväksi, että hänen tarhassaan tanssitaan vain hänen kanssaan, hänen tanssejaan. Tällä kertaa huomautus riitti. Ei tarvinut huutaa kuin hitaasti teurastettava sikalauma.
Koska uskon aina pahimpaan, odotin aamun tuovan tappeluiden täyteisen päivän, mutta ei. Ihmeitä tapahtuu, tai sitten porukka odottaa parempaa hetkeä.
Siinä, missä laumautuminen otti askeleen oikeaan suuntaan, mikään muu ei onnistunut. Aamu alkoi allekirjoittaneen osalta pikaliiman kanssa leikkiessä. Peukalo ja keskisormi löysivät toisensa, pysyvästi. Etusormi otti tiukan otteen liimatuubista ja sainhan siihen pakettiin vielä tuherot kissan karvaakin.
Kohta huomasin kellon olevan varttia vaille keskussairaala-aikaa. Karvatuherot sormissani kipitin autolleni. Sille kovan onnen Subarulle, jonka tarinasta olen kirjoittanut. Arvatkaa, mitä se sanoi? Ei mitään. Ei pihahdustakaan. Aprillia? Olisikin.
Korvaava kyyti hoiti minut ortopedin eteen vain vartin myöhässä. Se oli päivän toinen pieni ihme. Siihen ihmeet sitten loppuivatkin. Ainakin minun osaltani.
Se on sanottu niin monta kertaa: "Polvelle ei voida tehdä enää mitään, mikä ei pahentaisi tilannetta entisestään." "Vamma on pysyvä." "Et tule koskaan pääsemään kivuista. Sinun on vain opittava elämään niiden kanssa."
Vaikken enää veitsen alle uskaltaisikaan, olisin kuitenkin toivonut edes teoreettista mahdollisuutta. Sitä pientä jotakin, josta ottaa kiinni, kun tuntuu, että hukkuu. Voisi tietysti olla pahemmin. Ainakin aurinko paistaa ja on lämmin.
Kotona odotti urhoollinen, muttei niin uskollinen sotaratsuni. Subaru lähti pienellä potkulla käyntiin. Mitä sitten, ettei ohjaustehoste enää toiminut. Ainakin autolla pääsi eteenpäin.
- J
Voi Vipsu, hyvä, että laumahommat sujui nyt paremmin.
VastaaPoistaTuo lause: "sun täytyy vaan oppia elämään niitten kanssa" on tullut ikävä kyllä tutuksi viime aikoina. Enkä tarkoita omia polvivaivoja vaan ystävän selkäongelmia. Selkäytimessä hermoja puristava kasvain ja ohjeet, sun pitää vaan unohtaa ne kivut jne. Veikkaukseni on, että noita muka lohduttavia sanoja jakaa vain ne henkilöt, kenellä ei ole kivuista mitään omakohtaista kokemusta.
Tuntuu hieman lattealta toivotella tsemppiä ja jaksamista, mutta voit olla varma, että omien polvikipujen keskellä olet melkoisen useasti mielessä.
Kiitos anu! Kyllä niille toivotuksille ja varsinkin ajatuksille oma paikkansa tuolla sisimmässä on <3
PoistaTuo mainitsemasi lause kieltämättä on jotain sietämätöntä jo itsessään. Ja oppisinhan sitä kai elämään kipujensa kanssa, jos ei tarvisi olla yhteiskuntakelpoinen. Saisi kiukutella, kun kiukuttaa ja nukkua kun sattuu uni tulemaan..mutta näillä korteilla on pelattava =/
Oppimisestakin on vielä matkaa siihen, että oikeasti pärjää..varsinkin tuollaisen vielä hankalamman vaivan kanssa =( Surullista kuullä ystävästäsi. Toivon hänelle voimia ja samalla sinulle tsemppiä omaan kuntoutumiseesi!