Pelkoa ja inhoa Koiskalan kupeessa

Pelkoa, koska päätin lähteä maastoon. Viimeksi olin Vipsun selässä joskus talvella. Milloin tarjontana oli rodeoshow, milloin polvi solmussa. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta sitäkin kauhun sekaisemmat. Tavoite: Ehjänä takaisin.

Inhoa, koska Vipsu ei tykkää yhtään, että sille edes näyttää satulaa. "Ää, tylsää. Ei saa taas kuin kävellä. Pööh. Tyyyyyyylsäääääää."

Nyt kiimojen ja astutusten alkaessa ajattelin antaa Vipsulle palkinnoksi vaihtelua ja voittaa itseni. Kohdata useamman kuin yhden ikävän muiston ja samalla jotain uutta allergisen ohjelmistoon, toivottavasti ihan viikko tasolla.

"En tahdo kävellä"

Olenkohan viimeksi koska kertonut, kuinka maailman paras se Vipsu on. Niin maastovarma ja kaikkea. Voi mennä minne vaan..Niin no. Se oli silloin joskus viikko sitten. Nyt allani on kiimainen sotanorsu, jonka mielestä ojan pohjalla eteneminen on paljon parempi vaihtoehto kuin hiekkatie. On sitä paitsi yliarvostettua kulkea eteenpäin, kun voi kulkea myös sivuttain.

Niin me kiemurtelimme Lehmuksentien laidasta toiseen, milloin mitäkin ojaa kyntäen. Minä ja uskollinen sotahevonen. Sen verran kaukaa viisas olin, että pyysin matkaan varmistajan. Ihmisen ja sen terveet jalat. Paljon ei jalat siinä sohlatessa sieltä maasta käsin avuksi päässeet olemaan.

Metsään mentiin kapeaa ja märkää polkua. Riidellen siitä, kuka kulkee ja kenen sylissä. Lopputulos oli, että Vipsu valitsi väylän ja me muut kiukuttelimme. Oikeastaan minä taisin tyytyä iloitsemaan siitä, että eläin ylipäätään pysyi käynnissä. Jotain nurinaa kuului takavasemmalta.

Syvemmällä metsässä reitit levenevät ja kaikille alkoi olla tilaa paremmin. Myös sille eteemme eksyneelle kyylle, joka päätti olla väistämättä. Siinä iski inho ihmisosastolle.

Sohlasimme aikamme melko lailla paikallamme, katsoen kaikki vuorotellen toisiamme, kunnes kyy vihdoin ymmärsi, että yksi kyy ei kolmea saa kylmäksi. Aikansa tuijoteltuaan se kiemurteli närkästyneesti varvikkoon ja matkamme sai jatkua.

Tervejalkaisen kanssamatkustajan kiukuttelu tosin otti kyystä kimmokkeen ja leveäkin polku alkoi tuntua kapealta. Oltiin varmoja vähän kaikki, että pusikossa suhisi koko ajan. Ymmärsin tervejalkaisen paniikin. Ikävämpi homma, jos ne terveet jalat olisivat kohta kyyn syömät. Vipsun mielestä suhinat olivat lähinnä jännä lisä. Korvat hörössä kaikkea kohti.

Kotimatkalla Vipsun energinen askellus kiihtyi kiihtymistään, kunnes koti ilmestyi näkyviin. Siellä se oli puolen kilometrin päässä, peltojen takana. Nyt pystyi pysähtymään. Saattoi jopa lompsia laiskasti.

- J

Näissä merkeissä menikin sitten loppupäivä..ei tuu valmista ikinä >.<