Mörköjä ja terapiaa

Jalassa repesi kiinnikkeet ja luiskahtanut lumpio aiheutti kudosvaurioita. Pieni takapakki jo tarpeeksi pahaan tilanteeseen. Uni ei yöllä tullut, kun pelotti tai kipu valvotti. Luovuttaminen, se on käynyt mielessä monta kertaa. Vaihtoehtoa siitä ei tullut tälläkään kertaa.

Tiistai-iltana Jenny kohtasi, jälleen kerran, demoninsa. Teki mieli oksentaa. Tuntui, että koko kroppa pettää paniikin alla. Jenny veti syvään henkeä ja kiipesi tuolille. Vipsu teki muutaman lenkin tuolin viereen ja kyllästyi. Ensimmäistä kertaa kuntoutuksen aikana, Vipsu esitti protestin. Kauhukuvat vilisivät Jennyn silmissä tasaisena nauhana. Selkään.

Satulassa kaikki selkiytyi. Hevonen tuntui rennolta ja hyvältä. Jennyn olo helpottui. Jenny toisti harjoituksia, joita sai "kotiläksyksi". Lonkan avaaminen, siitä ei tullut mitään. Rytmiä ei löytynyt. Olo oli kuitenkin mitä mahtavin. Hevonen tasainen ja vakaa. Mitä jos kokeilisimme ravia? Mitä jos olisimme jättäneet kokeilematta! Polvi ei juurikaan osunut satulaan, mutta vähä riitti. Kipu oli kuin toisesta maailmasta. Jalka meni holtittomaksi. Mitä teki Vipsu? Katsoi selkäänsä kummeksuen ja hidasti. Ei me Mamy taideta vielä juoksennella..

Vipsuhan ei pelkää mitään vaikka onkin kehittänyt viime viikkoina kaikkea muuta kuin viehättävän tavan "säikähdellä". Ei hevosten normijuttuja, kuten pressuja vaan esimerkiksi heinän radalle kaatunutta kortta, istuvaa kissaa tai metsän puita. Rasittavaa. Varsinkin, kun se ei istu tuntemamme Vipsun käytökseen.

Tällä kertaa olemattomalla matkalla kentältä talliin säikähdettiin säilöheinäpaalia. Tämä oli kuitenkin aiempaa opettavaisempi kokemus, ehkä meille molemmille - Jennylle ja Vipsulle. Jenny oppi jälleen kerran, että Vipsu on viekas kuin kettu ja osaa vedellä oikeista naruista. Jenny sai myös muistutuksen, että Vipsu oppii nopeasti, käytännössä heti ja kerrasta. No mitä Vipsu oppi? Että Mamy on manipuloitavissa.

Koska Vipsu selvästi pelkäsi paalia, sitä mentiin tutkimaan. Naama paalissa Vipsu esitti pelokasta ja aivan kuin huomaamatta se haukkasi paalista aimo palasen. Edelleen oltiin pakokauhussa. Kun tilanne parin suullisen jälkeen rauhoittui, suunnistettiin talliin uudelleen. Mutta voi, paali pelotti yhä edelleen. Voi hassu Vipsu, mitä sinä nyt siinä paalissa ihmettelet..mennään katsomaan. Ja niin Vipsu sai jälleen "pelostaan" palkkioksi suulliset säilöheinää. Kun taas poistuimme tallin suuntaan, sama kuvio toistui, mutta ei monta kertaa. Vaikka Jenny on blondi ja välillä käy hitaalla, vihdoin sytytti. Pakokauhu Vipsun silmissä vaihtui kaihoisaksi ikäväksi.

Pakokauhuinen palkinnolla.

Tänään torstaina oli ratsastusterapia. Jennyä ei jännittänyt, kuten aiemmin. Sattui sitten senkin edestä. Jo selkään noustessa polvi antoi varoituksen mielialastaan. Vipsu oli kuitenkin hyvällä tuulella ja viereiseen tarhaan oli varattu Vipsulle henkiseksi tueksi laumakaveri. Alkutunti tehtiin jo tuttuja harjoituksia: Alaselkä rennoksi, lonkan avaajat ja napakäännökset. Lonkan avaaminenkin alkoi sujua, kun harjoitusta muutettiin hieman. Napakäännökset sujuivat nekin, toiseen suuntaan luonnollisestikin paremmin kuin toiseen, mutta ohjia ei juurikaan tarvittu.

Uutena harjoituksena otettiin pohkeet mukaan tempon lisäyksiin. Jenny ajatteli automaattisesti, että hei, ei tästä tule mitään. Terapeuttimme Katri Kela kuitenkin selitti tekniikan juurtajaksain. Oli avartava kokemus huomata, että pohkeita voi "antaa" ihan vaan myötäilemällä hevosen liikettä, tehokkaastikin. Ajoitus, ajoitus ja ajoitus. Kun lantio liikkuu oikein sivusuunnassa oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, voi pohkeiden antaa ikäänkuin heilahdella liikkeen mukana. Tämä toimi. Vipsu tosin ihmetteli korvan liikkein ja elein, että mitä hemmettiä se nyt meinaa. "Eikö me just sovittu, että me ei vielä ravata?"

Vipsu hapuili askeleitaan uuden harjoituksen myötä. Se selvästi taisteli mielessään kokemansa ja pyydetyn välillä. Vipsullahan on temmokas pitkä käynti, jota voi lisätä yleensä vain siirtymällä raviin - reippaaseen sellaiseen. Näin Vipsu ajattelee, eikä näe Mamya soveliaana matkakumppanina. Vipsulla on ratsastettu käytännössä ilman pohkeita. Toki hevosta on tuettu pohkeella, mutta sitä ei ole koskaan kannustettu liikkeelle tai tempoon pohkeella. Ei ole tarvinut (eikä kannattanut). Vipsun kanssa on riittänyt, kun on vain antanut mielessään sille luvan. Nyt Vipsua kuitenkin laiskotti ja piti harjoitella tempon lisäyksiä. Hengitys ei pystyyn nukahtanutta hevosta rohkaissut reippaaseen etenemiseen, eikä Jennykään oikeasti halunnut kiihdyttää. Harjoitusta ei kuitenkaan päästy karkuun.

Arvatkaa kumpi on parempi? Enemmän oikein tai vähemmän väärin? 

Polvi kesti iskunsa ja Jennykin pystyi elämään niiden kanssa. Kipuun on jossain kohtaa kai pakko tottua. Istunta on kuitenkin jo menossa oikeaan suuntaan, kuten kai asennekkin. Ensi viikolla sitten taas..

-J