Missä ohjat?

Kaikesta mikä ei ole mahdotonta, on syytä tehdä sellaista.

Sinulle joka et tätä vielä tiedä, kerron: Olen vammautunut pysyväisluontoisesti ratsastusonnettomuudessa. Se, että pelottaa, ei ole syy jättää väliin vaan yrittää enemmän. Tänään yritin siinä määrin enemmän, että tietämättäni päätin ratsastaa ilman ohjia. Sehän on trendikästä.

Kun ottaa huomioon, että askellajivaihtoehtona on tällä hetkellä käynti ja ratsastaminen on lähinnä lantiojumppaa, voin kertoa, että oli ranka krampissa, kun tajusin, ettei ole mistä ottaa kiinni. Hevostakaan, kun ei ole kunnolla ehditty ratsuksi kouluttaa, vaikkakin se toimii erinomaisesti myös tässä tehtävässä. Minun mittapuullani. Harvassa ovat ne, jotka huvikseen viitsivät itseään hevoseni kanssa kiusata. Muutamat siitä tykkää sitten senkin edestä. Hiomaton timantti, sellainen se on.

Siinä minä sitten kramppasin ja roikuin harjassa kiinni. Eli oli siellä jotain, mihin tarttua. Mutta ohjaustehostetta tai norsujarrua ei jouhien seasta löytynyt. Olen huomannut, että luon potentiaalisia katastrofeja säännöllisesti. Olen tietyllä tavalla nopea, mutta välillä myös vähän tyhmä. Siis vaarallinen.

Tänään tajusin tilanteen luullakseni kauan ennen Vipsua. Tai sitten se on armollinen ja esittää, ettei huomaa. Toissapäivänä Vipsu pääsi uuteen tarhaan ja esitti, ettei huomannut, kun Mamy huomaamattaan jätti portin sepposen selälleen. Portin toisella puolen olisi ollut tuoretta vihreää, poikaystäviä ja rehuvarastoon vapaapääsy, mutta Vipsu vain tuijotti Mamya. Ikäänkuin miettien, onko se ihan tyhmä?

Kun lopulta tajusin sulkea portin, kävimme tutustumassa uuteen ympäristöön. Vipsua jännitti. Se on nyt ollut tuskallisen kauan ilman tarhakaveria. Olosuhteet vain ovat olleet sellaiset. Minä olen ollut kovasti harmissani ja käynyt seurustelemassa hevoseni kanssa muutoinkin kuin vain perinteisessä mielessä. Ollaan hengailtu tarhassa ja rapsuteltu. Kuopsuteltu maata porukalla ja katseltu maisemia. Uuden tarhan kauimmainen nurkka oli Vipsulle pelottavan piilossa. Mäennyppylän takana. Menin edeltä ja huutelin Vipsun luokseni. Siihen se tuli, rapsutteli ja minä rapsuttelin takaisin. Sitten ihmeteltiin jokainen oksa ja kivi erikseen.

Samalla mietin, etten voi mitenkään evätä hevoseltani kaikkea. Laitumelle olin haaveillut hevosen pääsevän vasta, kun heinä on hieman köyhtynyt. Nyt päätin, että olkoon mieluummin lihava kuin onneton. Laitumella sen mieli kuitenkin virkistyisi, se villiintyisi ja unohtaisi kuinka kuuluu käyttäytyä. Sillä olisi kivaa ja, mikä parasta, pari kaveria.

Seuraavana päivänä Vipsu tutustui laitumeen pienessä tammaporukassa. Salaa olin haaveillut poikaporukasta, koska naiset ovat yli kahden erissä hankalia toisilleen. Lajista riippumatta. Jossain mieleni sopukoissa stressasin tyttöjen välienselvittelyä enemmän kuin mitä kuvittelin poikaporukassa tapahtuvan. Sairastuin laidunstressiin. Lohdukseni tiedän, etten ole tämän joka kesäisen ilmiön kanssa yksin. Myös Takaisin Lähtöruutuun-blogin kirjoittajalla on samoja ongelmia.

Todellisuus ei helpottanut oloani. Hevonen oli kaukaa katsottuna innoissaan ja suhteellisen ehjä. Kaverit tyranneja. Ihan niinkuin ajattelin. Harmitti niin vietävästi. Tallissa totesin hevosen väsyneeksi ja hikiseksi. Oikeastaan läpimäräksi. Ulkoinen tarkastelu ja kuumeen mittaaminen eivät tuoneet asialle lisäarvoa, joten päätin kokeilla, kuinka hevonen kentällä käyttäytyy. Jostain se sitä virtaa sitten keksi. Ei ollut kivaa, varmaan kummallakaan.

Aikamoisessa epätasapainossa sitä tuolla kyydissä on..

Tänään meni jo paremmin, vaikkei niitä ohjia sitten tullutkaan mukaan. Onni on tervejalkaisia tyyppejä kentän laidalla. Vipsu ei jaksanut kuunnella kahta sekuntia kerrallaan, mutta väläytteli hyvääkin.

Huomenna pitäisi löytää itsestään rohkeus kiivetä hevosen selkään vieraassa paikassa ja vieraalla satulalla..saa nähdä miten meidän käy.

- J