Odottavan aika

Elämä on odottamista. Tuntuu ainakin siltä.

Aina odottaa jotain. Odottaa, että olisi vapaapäivä. Odottaa, että olisi kesä. Odottaa, että olisi sitten kun. Odottaa, että on oma vuoro. Odottaa, että on palkkapäivä. Odottaa, että kiima tulisi jo. Odottaa, että näyttelykuva olisi postilaatikossa ja saataisiin sanallinen arvostelu. Ikäänkuin odottamisen ja odottamansa saavuttamisen jälkeen olisi jotenkin helpompi hengittää. Tuskin. Todennäköisesti alkaa vain uusi odotus.

Odottaa on jo sanana sellainen, ettei se muutaman hokeman jälkeen kuulosta ollenkaan oikealta. Mitä sinä odotat?

Tässä odotellessa olemme pitäneet semisti lomaa. Vipsun loman kruunasi lauantaiksi varattu hieronta. Siinä hierontavuoroamme odotellessa, paijasimme toisiamme. Vipsun ajatus oli kaunis. Kuin ihana ennenaikainen äitienpäivälahja, hieroja ja kiropraktikko samassa paketissa. Ensin Vipsu kävi läpi vasemman hartian ja niskan. Jumissa ne olivatkin. Antoi sitten mojovan suukon imaisemalla puoli naamaa suuhunsa ja rusautti niin, että tallissa raikasi, kun nikamat asettuivat allekirjoittaneen niskassa uuteen uskoon. Rakkautta.

Naama hevosen kuolassa laahustin hevosen perässä pihalle. Vuoroomme oli vielä tovi aikaa ja ajattelin palkita hevoseni saamastani hieronnasta hetkellä laatuaikaa vihreän äärellä. Vipsu tiesi, että nämä laidunheinään totuttavat hetket olivat ohikiitäviä, joten se ei jäänyt odottelemaan.

Kuten aina uuden ihmisen kanssa, tälläkin kertaa ensimmäiset puoli tuntia piti olla korostetun epäluuloinen hierojaa kohtaan. Mulkoilua, väistelyä ja vastustelua. Silmistä näki, että tuntui välillä tosi hyvältä, mutta kuin pieni lapsi nukahtaessaan, Vipsu ei antanut periksi. Lohdutin hierojaa, ettei tämä ollut henkilökohtaista. Vipsu vaan on sellainen, sopivasti säpäkkä.

Loppumetreillä Vipsu ei voinut enää vastustaa lihaksiin hiipivää hyvänolon tunnetta. Päätimmekin varata seuraavan session jo parin viikon päähän. Pahoja jumeja ei löytynyt, joskin ristiselkä antoi merkkiä, kuten olin ounastellutkin. Lavat, jotka aiemmin jumittivat, olivat nyt kohtuullisessa kunnossa. Ehkä loputon lihashuollollinen työmme kantaa hedelmää. Siltikään kaikkea ei tunnu koskaan saavan. Lavat ovat auki, mutta hintana on kipeytyvä selkä.

Hieronnan jälkeen ohjelmistossa oli pari kevyempää käynnin täyteistä päivää. Toisin sanoen taluttelua tai ratsastamista. Kallistuin jälkimmäisen puoleen, kun varmistui, että apukäsiä oli tarjolla. Kuten niin monesti muulloinkin, aikataulu petti. Apukädet kuljettivat valmiiksi valjastetun hevosen kentälle odottamaan ja verryttelemään. Maasta käsin. Kun lopulta raahustin itseni kentän laitaan, jäi todettavaksi, että kaksikko oli kadonnut maastoon. Ratsain. Se yksi asia, jonka olin apukädeltä kieltänyt. Kokematon höyryveturin ohjaimissa, keskenään. Aikuinen mies, kai se tietää, mitä se tekee.

Kaksikon kävely metsässä meni hienosti. Vipsu oli jopa malttanut pysähtyä, kun ratsastajalta oli jalustin pudonnut. Hieno tyttö. Täytyy siitä taas olla ylpeä. Sillä on syvää ymmärrystä lapsia, vammaisia ja kokemattomia kohtaan.

Vipsulla piti alkaa kuolaimeton kausi, mutta sitten sillä räjähti päässä ja oli pakko päästä kärryttelemään. Sitä Vipsu oli odottanut.

Kun Ville liikkelle päästyään sai päähänsä, että oli unohtanut kiinnittää kärryt siloihin, kokoonpano kaarsi takaisin talliin. Ehkä olemme todellisen loman tarpeessa enemmän kuin ehdimme sählätessämme myöntää. Siinä sitä valjastusta sitten ihmeteltiin. Näytti aisat siloissa kiinni olevan. Ihme kyllä, Vipsu suhtautui veivaamiseen rauhallisesti. Kärryt irti, hevonen ympäri ja kärry kuskeineen uudelleen matkaan.

Lopulta oli minun vuoroni kiivetä riehakkaan ratsun selkään. Riehakkaan, koska väliin osui vapaapäivä ja se oli tehnyt tehtävänsä. Terapiajakkara unohtui kotiin, joten jouduin kapuamaan selkään vieraalta ja liukkaalta alustalta. Silti selkäännousu sujui kohtalaisesti. Vipsu protestoi ja minä kiukuttelin, mutta kiemuroita ei tehty.

M-I-T-Ä te luulette tekevänne?

Mä häivyn!

Siellä minä sitten istuin, pitkästä aikaa, oman ponin selässä. Vipsu tuntui kaikesta huolimatta hyvältä. Koska jalan kanssa on taas ollut ongelmia, homma hoidettiin talutuksessa, jotta sain keskittyä rauhassa jumppaan. Eihän siitä suunniteltua tullut, mutta veivasin nyt kuitenkin.

Siinä veivatessa tuli sen verran luottavainen olo, että mokasin homman ottamalla pätkän ravia. Pitäisi uskoa. Ravista ei tuon satulan kanssa tule mitään. Niinpä otin puhelun satulan sovittajalle. Ei vastausta ja sähköpostia perään. Nyt odotan kuin kuuta nousevaa, että satulatäti suvaitsee reagoida. Voi tulla pitkä odotus. Mutta hyvää jaksaa odottaa...Paitsi, että minä en jaksa. *Itkupotkuraivari*

Kun polvi raviaskeleista raivostuneena teki harjoitusten jatkamisesta mahdotonta, laskeuduin maltillisesti paikallaan seisovan hevosen selästä kentän pintaan. Ei kai siinä mitään ihmeellistä, mutta epähuomiossa homma kävi sujuvammin kuin vielä koskaan. Tai siis koskaan ja koskaan. Mutta ikinä ennen vammautumista. Sujuvasti paitsi siksi, että hevonen ei ollut menossa minnekkään, mutta myös siksi, että epähuomiossa tulin kipeä jalka edellä maahan. Toki siinä sekunnin tuhannesosa ennen maakosketusta ehdin tajuta, mitä oli tapahtumassa ja sain aikaiseksi ohikiitävän paniikkireaktion. Kun huomasin, että kaikki on hyvin, repesin hysteeriseen nauruun. Ville, sun vuoro.

Loppuverryttelyn taputtelivat maaliin Ville ja Vipsu.

Lopuksi huudeltiin vielä ohikulkijoille, kuten kylähullujen kuuluu =)

- J