Kuka keulii

No meidän pikku Ilona, kukapas muukaan. Se keuliminen alkoi oikeastaan heti, kun pikku Karkki pääsi jaloilleen, mutta viime aikoina takapää on saanut voimaa ja koordinaatio lisääntynyt siinä määrin, että tuntuu vain taivas olevan rajana.

Äitinsä kiittää tottakai, koska on tosi kiva, kun juostaan täysiä päin ja hyökätään selkään. Arvostan tätä ominaisuutta vähintään yhtä paljon lapsessa kuin Vipsu. Käännä selkäsi ja kyydissä ollaan. Varsalle vain on vielä epäselvää, että asetelman tulisi olla juurikin toisinpäin.

Kutsumanimeä ei olla keksitty vieläkään, eikä mikään oikein tunnu oikealta. Ilona tuntui ensijärkytyksen jälkeen hyvältä, mutta jotenkin se ei tule luonnostaan sekään, enää. Niinpä olen kutsunut varsaa nimellä, eli sanalla, Mikä.

Mikä tyyppi se sinä olet? Mikä tämä pieni hevonen on? Mikä sieltä tulee? Mikä siellä menee?Joskus korvaan sanan "mikä" sanalla "kuka". Kuka tuli rapsutettavaksi? Kuka on kimpussa koko ajan? Kuka tahtoo huomiota? Kuka keulii?

Mitä meidän riimunkäyttö- ja narussa kulkemisharjoituksiimme tulee, takapakkia ei ole päässyt syntymään. Jos ei homma aina tunnu etenevänkään. Allekirjoittanut on siinä etuoikeutetussa asemassa, että saa riimun ihan kivasti pienen hipan jälkeen aseteltua suosiollisen pikkuhevosen päähän. Pikku hipalla tarkoitan lähinnä emän puolen vaihtoa. Pari kertaa pitää kysellä, onko pakko. Riimu kuitenkin otetaan kiltisti, kun todetaan, että suotavaa olisi.

Narussa kävely ei ole vahvimpia lajejamme. Tässä vaikuttaa toistojen puute. Kun parina päivänä saadaan harjoiteltua putkeen, voi huomata selvää kehitystä jo kahdenkin kerran välillä. Sitten tulee tauko ja homma ottaa aikalisän.

Lähtökohtaisesti varsa on ollut kiva koulutettava. Se rynnii kyllä ja sinkoili vailla ilmansuuntaa varsinkin ensimmäisillä kerroilla, mutta se eteni. Pomppimisesta huolimatta eteneminen pisteestä A pisteeseen B tapahtui tehokkaasti.

Vielä viime viikolla kehuimme varsaa vuolaasti sen suhteellisen sujuvasta ja sinkoilemattomasta etenemisestä. Sekä asian että silloisen harjoituksen puitteissa ja suhteen. Varsa kulki äitinsä perässä kentälle narun juurikaan kiristelemättä. Kun sitä erehtyy ajattelemaan, että "jes, nyt onnistuttiin!" jostain iskee aina todellisuus eikä se vastaa edellistä. Niin myös tällä kertaa.

Varsalla on kehittynyt koordinaatio ja se on saanut voimaa. Niinpä se oppi myös jarruttamaan. Toisaalta ihan tarpeellinen ominaisuus pienessä hevosessa. Olen kuvitellut, että pienet varsat jarruttavat alkuun herkästi, mutta meillä se meni toisinpäin. Ensin leikkasi kaasu kiinni, sitten jarrut. Onneksi keskusteluyhteys on saatu säilytettyä.

Äitinsä komentoja lapsi ei enää juurikaan kuuntele. Mutta minä olenkin se kiva täti, joka rapsuttaa, joka vie juoksemaan ja joka vie vihreälle. Äiti on se mökömökö, joka ei juurikaan leiki ja joka herättää aina kesken unien. Kostoksi ehkä. Tai sitten se ajattelee, että nämä päikkärit oli tässä tai kakara ei ummista silmiään koko yönä?

Siinä missä elämä veivaa varsaa edes takaisin, ei oikein jää aikaa muulle. Edes sen emälle. Liikuttaminen on jäänyt suunniteltua paljon vähemmälle. Olemme sentään juoksuttaneet kaksikkoa kentällä. Vartti kerrallaan näin aluksi ja viikossa pari lepopäivää. Vipsun ilmettä tämä vähäkin on virkistänyt. Kun kenttä saa ympärilleen aidat, aion rohkaista mieleni ja kiivetä selkään. Saa nähdä, sehän voi olla vaikka vasta ensi vuonna.

Siellä ne makaa tolpat kentän ympärillä, mutta kuka niitä ehtii pystyyn oikomaan. Tulevat laitumet on vielä vaiheessa, osa äestämättä ja kaikki kylvämättä. Tämän kesäiset vuokralaitumet on aitaamatta. Ja sitten on kaikki se muu, työ ja elämä, jota ei oikein ehdi elää. Mutta tätä se nyt on ja hyvä niin...

- J