Vipsu on siitä kiva hevonen, että sen kanssa voi mennä mihin vaan eikä se suurempia jarruttele tai oikuttele. Paitsi kuluneella viikolla ja ihan joka asiassa. Merkittävää häiriötä tämä aiheuttaa käyntipainotteisiksi tarkoittamillemme lenkeille.
Omalla radalla Vipsu kävelee suhteellisen ok, muutamia pakollisia pyrähdyksiä lukuunottamatta. Vielä. Ongelmia on kuitenkin kaksi. Puuduttavaa vetää samaa minilenkkiä sen tuhannennen kerran. Ja koska puuduttaa niin jo me saadaan syy ruveta sinkoilemaan. Toisekseen radan pohja on vielä liian pehmeä. Lihasvammojen hoidossa kova pohja on parempi.
Vieressä kulkee hiekkatie. Sitä on marssittu monet kerrat eessun taassun. Ihan ongelmitta ja lähes ongelmitta. Ei enää. Ensimmäinen voltti vedetään pihatien puolessa välissä, seuraava postilaatikolla ja sitten pyöritään kuin häkkärä aina maneesille asti. Maneesille on tallin ovesta n. 200 metriä. Maneesilla veivataan hetki ja mietitään, mihin suuntaan lähdetään. Lenkille, naapuriin vai kotiin.
Tästä eteenpäin kuljemme yleensä kylki edellä tien ja pellon välisessä ojan tapaisessa. Tiellä käydään korkeintaan vetämässä kiepit ja sitten penkan kautta takaisin. Seuraavan naapurin portilla pyörähdetään, peruutellaan ja matka jatkuu. Hiki on, allekirjoittaneella. Jalatkaan ei enää jaksa. Pari sataa metriä vielä ja ollaan metsässä. Paitsi että ei, "en kävele!" (ainakaan tuohon suuntaan).
Metsässä olisi mukavia reittejä. Niille pääseminen edellyttää hetken matkaa kapeaa polkua ja siitä ei olla enää jaksettu tapella eteenpäin.
Tänään otettiin tallin varsaosasto vetoavuksi. Mukaan lähti myös yksi pv. Semmoinen omituisten otusten kerho. Kaverit mukana oli kiva kävellä. Minulla juttuseuraa ja Vipsulla henkistä tukea. Kun sitten reissun jälkeen katselin jo matkan varrella kipuillutta, nyt sinistä polveani, mietin ohikiitävän hetken, olisiko pitänyt uskoa Vipsua. Kääntyä takaisin, ajoissa.
Tovin tauon jälkeen, siniseen polveen alkoi ilmestyä kirkkaan punaisia täpliä. Verenkierto? Hyvä merkki? En tiedä. Kipeä se on. Ja turvoksissa. Mutta ai mitä maisemia me reissullamme nähtiin. Yksi satumetsä jäi taakse, kun kotitalliin muutettiin, mutta tuolta ryteikön takaa löytyi toinen.
Hevosten mielestä parasta oli sammalmättäiden maistelu.
 |
| Ettei pääse lenkillä laihtumaan, pitää syödä myös ympäröivät puut. |
- J
Ei kommentteja