Vipsun kuoleman jälkeen olen jotenkin purjehtinut päivien läpi. Suorittanut vuorokauden kerrallaan.
Juttelen Vipsulle vieläkin. Välillä tunnen, että Vipsu on läsnä ja toisinaan taas kauhukseni tajuan, ettei se olekaan. Tuntuu, että seison huteralla jäällä, enkä ehkä selviä.
 |
| Leikkauksen jälkeen |
Kun Vendan kanssa nousee seinä eteen, toivoisin enemmän kuin mitään, että Vipsu olisi vierellä. Ehkä Venda sitten ymmärtäisi kaiken, mitä Vipsu ymmärsi.
Viimeinen lupaukseni Vipsulle oli, ettei Vendalta puuttuisi koskaan mitään. Se saisi aina kaiken tarvitsemansa ja enemmän. Se olisi turvassa. Hysteerisenä vahdin sitä, joka ikistä sen suolen kurinaa, silmien ilmettä ja korvien asentoa. Välillä pelkään, että olen väärä vastaus kysymykseen, jota en ymmärrä esittää.
Minä olisin vielä tarvinut Vipsua. Minä tarvitsen vielä Vipsua. Enkä minä voi vieläkään kuvitella elämää ilman sitä.
Raskasta on sekin, kun ei tiedä mitä oikeastaan tapahtui tai miksi niin tapahtui. Syy, jota edes leikkaus ei paljastanut. On vain lisää kysymyksiä.
Aina asioiden arvoa ei näe ennenkuin on liian myöhäistä, mutta Vipsun arvon tiesin aina. Olen pahoillani, ettei se saanut arvoistaan elämää, joka jatkuisi vielä.
- J
Voi Jenny <3 Juuri avasin bloggerin ja samalla mielessä oli ajatus, että meillä (siis minulla ja sinulla) on ollut elämässä suuria menetyksiä ja ehkä suurimpina nämä meidän tammat :( Ehkä siksi uskallan sanoa, että ymmärrän tuskasi ja erityisesti sen, että joudut elämään epätietoisuudessa.
VastaaPoistaItken täällä meidän molempien menetyksiä ja kaipausta, mutta itkun seassa on myös iso toiveikkuus näitä meidän junioreita kohtaan. Ne mammat elää niissä, vaikka hetkittäin tuntuukin, ettei niissä ole mitään samaa kuin äideissään.
Vihru ja Vipsu viipottaa siellä jossakin vailla huolta ja murhetta, ja välillä pysähtyvät ihailemaan jälkikasvunsa menoa täällä maan päällä <3
<3 <3 <3
PoistaOnhan se normaalia että itkee, kun lukee tuntemattoman ihmisen kirjoitusta hevosesta, jota ei ole koskaan nähnyt livenä? Koska sitä teen juuri nyt.
VastaaPoistaOlen niin pahoilani menetyksestäsi ja toivon sydämestäni, että jää muuttuu hiljalleen, päiven lipuessa kantavammaksi.
On <3
PoistaMinä taas, se, jonka isällä Viba asui aikoinaan. Meillä on nyt itsellämme suuri suru, luopuminen. Jotenkin päädyin tänne blogiisi, jossa en ole käynyt Viban kuoleman jälkeen. Ja tämä teksti osui heti silmääni. Sinä aivan varmasti teit kaiken Viban eteen, älä koskaan väheksy itseäsi siinä. Toivotan sinulle voimia seuraavan runon sanoilla:
VastaaPoistaHevosista parhaat pääsee paikkaan salaiseen
Paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee
Paikkaan, jossa puhtaimmat vedet virtailee
Siellä sairaatkin kuin varsat kirmailee
Siellä ei voi koskaan tulla synkkä yö
Ja aikaa ainoastaan kissankellot mittaa, lyö
Maistuvinta ruohoa kasvaa kedot, haat
Pehmeimmät astella on suuret mannut, maat
Sinäkin voit päästä käymään paikkaan salaiseen
Kun muistojesi arkun kannen hiljaa aukaiset
Voit mielessäsi tuntea, se laukkaa luokses taas
Painaa päänsä lähelles ja sulle hirnahtaa.
(Johanna Niskanen 2000)
Kiitos <3 Voimia suruunne!
Poista