Käytiin taas Jokimaalla. Viimeksi meni tosi hyvin ja ajattelin, että tänään menisi vielä paremmin. Ajatukset ei aina kohtaa todellisuutta toivotulla tavalla, vaikka tavallaan menikin paremmin.
On inhottavaa, kun aikataulu pettää ajatellusta, ja niin käy joka kerta. Vaikka varaisi aikaa enemmän, on kello kohta "piti mennä jo vartti sitten". Mystistä.
Aikataululla ei muuten olisi suurta merkitystä, mutta pyrkimys on olla radalla mahdollisimman rauhalliseen aikaan, ja samaan aikaan tutun ja turvallisen valjakon kanssa. Tänään ei toteutunut kumpikaan. Jo viime viikolla huomasin, että ollaan valittu kaiketi se vuorokauden ruuhkaisin tunti sekä sen, että tutut ja turvalliset elää saman "varttikellon" mukaan. Tosin kellot on eri ajassa ja viimeiset pari kertaa ollaan moikattu, kun on poistuttu.
Olihan radalla taas tuttuja, vaikkei tätä turvatalismaania. Toisaalta kiva, mutta toisaalta toivoisi, että ehtisi ajatuksella kuunnella kuulumiset (tai sanomaan jotain edes etäisesti järkevää) sen sijaan, että keskittyy hengittämiseen, pysymään tolpillaan ja/tai olemaan oksentamatta.
Talismaanin ydinviestit ovat lyhyitä ja selkeitä. Ne onneksi kuulen aivosumunkin seasta.
Päällimmäisenä onnistumisena jäi mieleen hevosen yllättävän hyvä käytös. Venda oli jo loikkinut sen pakollisen pari kilometriä ja jolkotteli rauhallista hölkkää, kun tuttava asemoitui takaoikealle. Odotin, että Venda olisi ottanut tästä kimmokkeen, mutta ei. Saatiin suoritettua melkein puoli kierrosta fiksua askellusta ja suht normaalia "sananvaihtoa". Se oli paljon se.
Viimeksi, kun joku yritti vastaavaa, kiepit kävi korkealla ja Venda teki toistaiseksi ainoiksi jääneet sivuloikkansa, joita seurasi köyrypukkikiitolaukkakoikkaloikka. Eli edistystä, huomattavaakin sellaista on tapahtunut!
Toisaalta myös taantumus. En muista varmaksi, mutta saatoin huutaa taas perkelettä. Melko varmasti huusin. Tai helvettiä. En siis siinä "suht normaalin sananvaihdon" aikana (ainakin toivon niin), johon hädin tuskin osallistuin, vaan pari kierrosta ennen sitä. Huusin mitä huusin, koikkaloikka ei tänään meinannut laantua millään. Käsistä katosi pito, kun sekoilua oli kestänyt noin kierros. Kaikki viimeksi oivaltamani osoittautui harhaksi.
Onneksi tasaantuminen taas tapahtui, juuri sillä viimeisellä mahdollisella hetkellä. En oikeastaan osaa edes kuvitella, mitä tapahtuu, jos tilanne menee yli tämän viimeisen mahdollisen hetken ja käteni pettävät. Tuskin ne sentään irti lähtevät?
On erinomaista, että se on hevonen joka edistyy ja kuski, joka taantuu, jos taantumista on tapahduttava. Olisi helppo ajatella, että Vendakin olisi taantunut, kun loikat oli taas korkeampia ja ketterämpiä kuin aiemmin, mutta ei suinkaan. Lähdimme katokselta käynnissä, nätisti. Venda malttoi kävellä aivan varikkoportin tuntumaan ja kilahtikin vasta juuri radalle astuessaan.
En kuitenkaan syytä sitä. Nenän edestä vilahtavat lämpöiset menivät aika haipakkaa, eivätkä suinkaan kilpailusuuntaan. Toisella kierroksella onneksi tajusivat hieman hidastaa ja seurata reaktioita. Tai haluan ajatella, että ainakin toinen kuskeista muisti, että radalla on muitakin ja jonkin sortin liikennesäännöt (sanoo hän, jonka hevonen kiemurtelee ja loikkii).
Mistään läheltä piti-tilanteesta ei missään tapauksessa ollut kysymys, satuttiin vaan asemoitumaan ikävästi vauhdilla meneviin muihin, eikä tuo lapsihevonen kummia syitä tarvitse vetääkseen kierroksia.
Kaiketi on vaan saatava omat aivot oikeaan asentoon suhteessa näihin alkuloikkiin. Kun loikat on loikittu, loppu on yleensä pala täydellistä kakkua. Kaunista ja hyvää.
Kyllä saa olla teinistään ihminen ylpeä!
- J
Ei kommentteja