Kaviokatastrofi(ko)

Sydäntä on särkenyt. Ensin iski koti-ikävä, sitten yleisahdistus ja lopulta sydäntä repivä myötätuntomurhe. Vipsu on portilla vastassa joka päivä. Se seisoo siinä lannistuneen oloisena ja odottaa. Se on niin väärin. Se sattuu sydämeen. On ihan eri asia, kun hevonen juoksee hirnuen portille vastaan. Se on ilo ja ylpeyden aihe, tämä ei.

En ymmärrä ihmisiä, jotka kylmästi toteavat hevosen pärjäävän yksin. Kyllä. Hevonen pärjää, mutta se ei viihdy. Vipsulla on samassa pihapiirissä kaveri, että ei sinänsä, kyllähän se pärjää. Mutta se ei viihdy. Monelle tuollainen hevonen kaikessa apaattisuudessaan on kiva kaveri. Onhan sellainen helppo käsitellä. Kunnes se jonain päivänä saa kaverin ja sairastuu akuuttiin läheisriippuvuuteen, kun ei halua olla enää yksin. Tai, kuten Vipsu - pitkästyy.

Vipsulla on ollut siinä valossa vähän rankka pari kuukautta. Onni on, että edes tarhassa on kaveri ja kaverin luokse pääsee yöksi. Hakusessa on silti yhä, ja entistä aktiivisemmin, se loppuelämän kumppani..

Lauantaina Vipsulla oli vasen takakenkä ikävästi vääntynyt. Niinpä tallitonttu irrotti sen. Kengän siis. Koska kuvittelin ratsastavani joka ikinen päivä siitä lähtien, pyysin tonttua irrottamaan myös toisen takakengän, jotta tasapaino säilyisi.

Sinänsä ilman takakenkiä touhuamisessa ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Viime kesänä Vipsu oli aktiivisessa ajotreenissä hetken aikaa takakengättä. Kaviot eivät lohkeilleet, murentuneet tai arkoneet. Ne tosin kuluivat melkoista vauhtia ja valitettavan epätasaisesti. Siksi ajattelin, että laiduntaminen ja kevyt ratsastuskäyttö eivät ole kavioille ongelma. Hyvin ne näyttivätkin kestävän. Kengittäjä oli tulossa torstaina, joten ei hätiä mitiä.

Maanantaista tuli puolipakosta vapaapäivä omien ongelmien vuoksi. Tiistaina tallilla odottikin jo potentiaalinen kaviokatastrofi. Aamulla kaviot olivat kuulemma olleet vielä kunnossa..Siinä minä niitä vuoroin raivoten ja vuoroin vaikeroiden sitten katselin. Reunoiltaan murtuneita kavioita.

Tämä tiesi vapaapäiviä lisää ja sitä myöten melkoista päänsärkyä sekä hevoselle että kaikille sen kanssa tekemisissä oleville. Torstaina kengittäjällä oli edessä kova päivä. Ennen torstaita piti hengittää syvään omien pelkotilojensa kanssa. Näin tottakai kaikki mahdolliset kauhuskenaariot ja painajaisunet, etäisestikin kavioihin liittyvät. Ymmärsin, että kaviot olivat ottaneet melkoisen kasvupyrähdyksen. Pelkäsin kavioiden kuitenkin vaurioituneen pahoin.

Yritin lohduttaa itseäni muistelemalla edelliskengitystä. Kuinka kengittäjä rohkaisi uskomaan omaan intuitioon ja tekemiseen. Kaviot, ne eivät koskaan olleet olleet niin hyvässä kunnossa. Samalla oli yhä vaikeampi ymmärtää, miten tässä nyt näin kävi.

Kuten odottaa saattoi, Vipsu ei ollut tänään sekunnin vertaa paikallaan. Se vaappui käytävän laidalta toiselle. Viskoi ja heilutteli päätänsä. Nojaili ketjuihin, nojaili seinään ja nojaili kengittäjään. Riuhtoi ja riuvasi. Välillä se heilui kahden jalan varassa ja, kun kaikki neljä koipea ottivat maakosketuksen alkoi raivoisa polkeminen.

Kengittäjä kysyi, arvaa paljon vituttaa. En lähtenyt arpomaan. Vastaus tuli kuitenkin: Mielummin kuulemma kuuntelisi eukkonsa nalkutusta. Ymmärsin tunteen täysin. Kengittäjämme on viimeisen päälle hevosmies ja kärsivällisyyden perikuva. Mittari oli tällä kertaa punaisella nopeasti. Ymmärrystä kuitenkin löytyi. Tuttu hevonen, joten kengittäjämestari myönsi hevosen olevan vain olosuhteidensa uhri ja vaikutusten tämän kertaisia. Kenties ensi kerralla paikalla olisi taas se mukava ja järkipäinen tammaeläin. Niin tai no, edes se siedettävänlainen.

Kengittäjämestarimme oli yhä sitä mieltä, että minun tulee jatkaa samalla tiellä. Rauhoittua ehkä hieman, mutta kavioiden laatu on yhä hyvä ja vahva. Kaviot olivat käsittelyn jälkeen selvästi siistitynlaiset ja hermoiluni hetkellisesti historiaa.

Kun taistelu, jota kengitykseksi kutsuimme, saatiin päätökseen, piti kengittäjämestari hevoselleni terapeuttisen puhuttelun. "Vipsu, älä sinä hermoile ja tappele. Ei siitä tule mitään, kun sinä koko ajan väännät. Sinä olet niin paljon meitä ihmisiä vahvempi, että ei me mitään sinulle voida. Sinun pitäisi kuitenkin muistaa kunnioittaa myös meitä. Ja Vipsu, sinä olet suomenhevonen. Suomenhevoset on rauhallisia eikä ne meinaa mistään mitään. Ei se tuommoinen peli vetele." Vipsu kuunteli puhuttelua hartaasti, pää kengittäjän hellässä otteessa. Niin kauan, kun rapsuttelu jatkui, kaikki oli hyvin.


- J


Ps. Kannattaa tsekata tämä kirjoitus hyvästä kengityksestä.