Tavan terapiaratsu

Eilen oli se hetki, kun piti jälleen kerran voittaa itsensä. Vipsu on aina muuttojen yhteydessä ollut kyllästyttävän rasittava kaikessa koheltamisessaan, joten odotukset eivät olleet nytkään erityisen korkealla. Toisaalta Vipsu on vieraissa paikoissa aina vieraskorea ja käyttäytyy ensiluokkaisesti jättäen muut kauas taakseen. Vieraskoreus olisi ehkä toiminut ensimmäisenä tai toisenakin päivänä, mutta nyt tallissa oli asustettu jo melkein viikko.

Kun siinä ponia puunattiin ja fiilistelin uutta ihanaa satulahuopaa sekä pehmeitä jalustinhihnoja, huomasin tamman nukahtaneen. Ehkä se oli helle. Ehkä se oli kuluneeseen viikkoon mahtuneet muutokset ja uudet kokemukset. Ehkä se oli kaveri, jonka kanssa oli kiva kyhnätä kylkikyljessä. Mutta voi, oli se mitä tahansa, tuli hyvä mieli.

Tallin piha on melko kalteva, mikä hieman huolestutti jakkaralta ponnistavaa puolitoista jalkaista. Hevonen oli kuitenkin niin tavattoman tyyni, että sain rauhassa sovitella jakkaraa pihalla ja miettiä, missä se parhaiten pysyisi pystyssä. Paikka löytyi ja aloin kavuta ensin jakkaralle ja sitten selkään. Hevonen odotteli yhä paikallaan torkkuen. Jalka jalustimeen ja *VIUH, TÖMPS, KRiiiKS*

Mäennyppylän takaa pihaan ilmestyi peräkärry pyöröpaali kyydissään. Torkahdellut hevonen ei sitä ollut huomannut ennenkuin se oli jo siinä. Hevosta ei voi syyttää, sillä peräkärry jäi havaitsematta myös minulta ja avustajaltani. Sekuntikin myöhemmin ja olisin ottanut ambulanssikyydin, vaihteeksi taas. Onni oli, että jalkani oli vasta menossa jalustimeen, kun hevonen hyökkäsi pari metrisen loikan minusta pois päin.

Tallin piha on sen verran ahdas, että jouduimme siirtymään tietä pitkin talon pihaan. Vipsu oli horroksestaan herännyt eikä halunnut enää seistä paikallaan sekuntiakaan. Harmitti, koska homma olisi voinut mennä hienosti. Riitelimme ja riehuimme pihamaalla tovin vain todetaksemme, että siinä se peräkärry taas tulee. Suoritimme siirtymisen.

Talon vieressä on rakenteilla pieni ratsastuskenttä. Käyttökunnossa se ei vielä ole, mutta nyt se sai toimittaa riehuvan hevosen taltuttamisalueen virkaa. Hevonen vinkui ja pomppi, potki ilmaa. Minä kirosin. Saimme hevosen sen verran seis, että pääsin ylittämään itseni mittakaavassani hallitsemattoman nopealla selkäännousulla. En ehtinyt istua alas satulaan, kun hevonen meni jo. Tavan terapiaratsu.

Pyörimme kentäntapaisella sen hetken, että sain jalustimet jalkoihini. Sekään ei ole ihan itsestäänselvä homma, koska vasenta jalkaa en pysty ilman käsipeliä jalustimeen asettelemaan. Jalustinten säätämisestä oli turha haaveilla tässä kohtaa.

Varsinaiselle ratsastuskentälle on tallinpihasta aika tarkalleen puoli kilometriä. Tallista talon pihaan on pitkä ja jyrkähkö ylämäki, talonpihasta kentälle on pitkä ja jyrkkä alamäki. Yllättävä haaste, johon en ollut osannut varautua. En istuessani hevosen selässä. Vipsu kompuroi koko pitkän matkan alas asti. Välillä se istui. Minä rötkötin hetkittäin hankalasti etukaarella, koska jälleen kerran, vasen jalka teki tenän. Yhtä kärsimystä, sitä tämä tuntui nyt olevan.

Kyydissä Mamy?

Ai, kas hei kamera!

Kun lopulta pääsimme kentälle, olimme kaikki hiestä märkiä ja lopen uupuneita. Pyörimme kentällä hetken, jos vaikka tamma rauhoittuisi, mutta turha oli se kuvitelma. Väsyneinä myönsimme tappiomme ja lähdimme takaisin tallia kohti. Jyrkkä ylämäki oli huomattavasti helpompi edettävä. Joskin sen aikana Vipsu sai kaksi epämääräistä slaagia ja singahteli milloin mihinkin ilmansuuntaan. Saan kiittää nojatuolin tuntuista satulaa paljosta. Satula on niin mukava, että tuntuu kuin istuisi tyynyn päällä. Lisäksi se tukee jalkojani juuri oikealla tavalla.

Jäi vähän paska maku suuhun, mutta tätä laatua on lusittu nyt neljäsosa, joten kohta ollaan jo voitonpuolella. Kun Vipsu lopulta rauhoittuu, onkin aika taas siirtyä seuraavaan osoitteeseen, joskin tuttuun sellaiseen ja siellä vedetään sitten taas uudet "alkulämmöt". Meneehän se kesä niinkin.

- J