Tamma on tiine

Kuluva puolitoista viikkoa on ollut mieletön. Olen salaa uskaltanut iloita siitä, miten palaset ovat loksahdelleet kohdakkain ja kaikki on tuntunut sujuvan kuin tanssi.

Sunnuntaina tuli 15 päivää astuttamisesta täyteen ja Vipsu kärrättiin Metsäpirttiin ultrattavaksi. Riskinä oli kaksostiineys ja nyt oli juuri oikea hetki puristaa toinen mahdollisista kaksosista pois. Odotukset eivät olleet korkealla, koska hevoset tunnetusti tiinehtyvät heikosti. Teoriassa tamman iän saattoi olettaa vaikuttavan asiaan. Keski-ikäinen ja varsomaton kun on, prosentit onnistua, ovat laskeneet. Toisaalta pelkäsin, että tamma on tyhjä, toisaalta, että varsoja on tulossa kaksi.

Palaset loksahtivat kohdalleen tässä kohtaa täydellisesti, sillä Vipsun kohdusta löytyi yksi, iso ja elinvoimainen varsan alku. Tamma on tiine!

Siinä, missä aborttistressi helpotti, astui tilalle todellisuus siitä, että meillä on ensi keväänä edessä varsominen ja pienen hevosvauvan kasvattaminen. Tukena meillä on tietysti varsan tulevat omistajat, joten palaset ovat erinomaisesti kohdakkain tässäkin suhteessa.

Vipsu ja Vipsun entourage

Mamy? Mitä me täällä taas?

Tamma on ollut viime aikoina hieman tavallista raivostuttavampi, onneksi voimme nyt vedota kaikessa hormoneihin. Tai Vipsu voi. Ja maailman tulee ymmärtää.

Ennen klinikkareissua Ville ja Vipsu repäisivät ja lähtivät extempore tyyliselle ratsastukselle. Satulaa ei vaivauduttu esiin kaivamaan ja naruriimu sai ajaa ohjaustehosteen virkaa. Ville on toisaalta pelkäämätön ja toisaalta kokemattomuuttaan hieman naiivi. Yhdistelmä on osoittautunut tehokkaaksi välineeksi toimiessa hevosten kanssa. Kun ei osaa hermoilla, ei hevonenkaan hermostu. Paitsi tällä kertaa.

Ensimmäinen tenkkapoo kohdattiin jyrkässä alamäessä. Villellä oli täysi työ pysyä selässä kaulan sijaan. Toinen tenkkapoo ja varsinainen episodi saatiin aikaiseksi ratsastuskentällä, kun mistään hermostumaton ei hermostunut, mutta hevonen hermostui sittenkin. Jotain se taas säikähti. Vipsu siis. Tällä kertaa paikalta ei oltu poistumassa vaan suoritettiin yllättävä ja nopea suunnan vaihto - 180 astetta. Ville luiskahti vasemmalle kyljelle, mutta pysyi kyydissä.

Episodi oli arvokas oppitunti. Se ei suistanut Villeä pakokauhuun, vaan toi hivenen tervettä realismia tekemiseen. Sitä olen kaivannut, kun olen kauhulla maailmanloppua odotellut ja vatsahaavaa kasvatellut. Palaset, taas kohdallaan.

Kenttää kohti...

Kentällä vielä kaikki hyvin..

Lievää järkytystä havaittavissa =)

Toinen toistaan lohduttaa..

Ja toteaa, että koira oli aika pelottava..

Kävellen kotiin

Vipsun oli tarkoitus toimittaa kesäkuu seurahevosen virkaa. Meille oli itsestään selvä homma, että kaveria jeesataan, vaikka siitä meille tulikin lisää ajamista, huolta ja säätämistä. Pieniä juttuja suhteessa kuitenkin ja lyhyen aikaa. Samalla saisimme karvaisen perheen mukaan seikkailuihin ja vapaamman aikataulun toteuttaa tekemistämme. Stoorihan taustalla oli siis se, että tallin kahdesta hevosesta toinen lähti oriasemalle asumaan astutuksen ajaksi. Ei sen kummempaa. Ja paikka oli Vipsulle entuudestaan tuttu.

Tämä suunnitelma muuttui toissapäivänä, mikä tarkoittaa kotiinpaluuta jo juhannukseksi. Kotiinpaluu ilahduttaa minua ennen kaikkea ympäristönsä vuoksi, pystyn liikkumaan ja toimimaan huolettomammin. Siellä ovat ihmiset, joiden seurassa voin olla niinkuin olen. Olen tottakai iloinen. Taas palanen kohdallaan.

Arvaamattoman arvokas palanen, kun ottaa huomioon, millaiseen paskamyrskyyn tänään tahtomattani jouduin. Se, mikä jollekkin on vuosia vanha juttu ja ikävä rasite, on minulle jokapäiväistä pärjäämistä lopun ikääni. En enää jaksaisi sääliä ketään ympärilläni, koska en sääli edes itseäni. Mutta katkeroitumista on tällaisina päivinä ja epäreiluuden edessä todella vaikea välttää.

- J