Kun kuolema ovelle kolkuttaa..

Sitä kuvittelee, että kohtutulehdus on pahin juttu ikinä. Siitä toivutaan ja huh, nyt voi nukkua yönsä rauhassa. Herätäkseen helvettiin seuraava aamuna.

Perjantaina piti olla Mörön jalkakontrolli tampereella. Samaan soppaan osui varsan vasta-ainekontrolli. Priorisoin sen jalkatilannetta tärkeämmäksi. Hutihan siitäkin tuli. Lääkärin edellinen potilas oli sen verran sairasta sorttia, ettei ollut asiaa mahdollisen vasta-ainevajavaisen tykö tulla.

Vapaapäivä oli siinä raossa ihan tervetullutta vaihtelua. Jokin kumma epävarmuus kaiveli kuitenkin koko ajan. Miksi menee kaikki pieleen? Miksi tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa?

Lauantaina huomasin Vipsun ilmeen muuttuneen. Se ei ollut vaativa ja närkästynyt oma itsensä. Se ei oikein halunnut liikkua. Kaviokuume? Lannehalvaus? Mitähän helvettiä!

Vipsun lämpö oli normaali, limakalvot ehkä inen vaaleahkot ja suolistoääneet tavallista vaimeammat. Karsinassa oli yön jäljiltä kakkaa, ehkä noin neljännes vähemmän kuin yleensä.

Kello ei ollut vielä kahdeksaa, kun päivystävä oli hälytetty tontille. Rektalisointi osoitti, että suolessa painoi massiivinen ummetusmassa. Kumma, ettei sen suurempia ähkyoireita ollut. Vain hieman apaattinen hevonen. Apaattinen tavalla, joka jollekin toiselle olisi tavanomainen, fiksu ja rauhallinen hevonen. Sykekin oli suhteellisen normaali.

Koska kohtutulehdus, kohtu tarkastettiin ensimmäisenä. Se oli kunnossa. Lääkäri ajeli karvat vatsan alta. Mitään hälyyttävää ei paljastunut tätäkään kautta. Lääkäri epäili, että pitkä kuuri Flunixinia oli myötävaikuttanut ummetuksen syntyyn. Lääkitys katkaistiin heti.

Koska ummetus oli massiivinen, Vipsu letkutettiin. Oloa helpotettiin Metacamilla. Kävelimme koko päivän. Ylämäkeen, alamäkeen, ympäri rataa, pitkin pihoja. Välillä pientä ympyrää nukkuvan varsan ympärillä. Kävelytysten välissä Vipsulle juotettiin runsain määrin melassimehua. Kakkaa ei kuitenkaan kuulunut.

Ei kunnes keksin, että karsina on hevosen vessa. Ja sinne se kakka sitten vihdoin illalla tuli.

Lääkäri kävi letkuttamassa vielä yhden satsin sille iltaa. Jos kakkaa ei yön aikana kuuluisi, pitäisi harkita reissua klinikalle. Klinikalle olisin halunnut heti.

Jalat eivät meinanneet kantaa ja sitä taas kerran tajusi, kuinka yksin tässä maailmassa lopulta on. Ei ollut mitään, mitä voisin tehdä enemmän ja voimatkin alkoivat hiipua. Niin minulta, Vipsulta kuin varsaltakin.

Yöllä tuli kaksi kakkaa. Se oli tosi vähän. Sunnuntaina homma kuitenkin rupesi luistamaan. Vipsu joi vuorotellen laihaa viherpuuroa ja melassimehua. Parin tunnin välein, 15-30 litraa kerrallaan. Mehun seassa meni Chevinal ja elektrolyyttejä. Välillä energiatankattiin puhdasta melassisiirappia sellaisenaan.

Mehuhetken jälkeen käytiin kävelemässä. Varsan ensimmäisiä mäkitreenejä. Kävelytyksen jälkeen mamma pääsi kakalle karsinaan ja varsa sai levätä hetken. Kakkaa tuli tasaisesti - kasa kuuden tunnin välein.

Alkoi helpottaa. Ehkä se tästä. Mutta Vipsun vatsa kipristeli yhä. Se herätti huolta.

Soitin sunnuntaina Hyvinkäälle ties kuinka monta kertaa. Vasta-ainekyseenalaisen varsan kuljettaminen tarpeettomasti oli kuitenkin riski sekin. Jos saatiin hoidettua kotona, kannatti hoitaa kotona.

Maanantaina kakan tulo väheni jälleen. Johtuiko se paastosta, vai oliko jotain pielessä? Lääkärimme lupasi tulla alkuillasta tarkastukselle. Kaikki vaikutti olevan hyvin ja tamma piristymään päin. Hävetti jos ihan turha reissu tulisi tohtorille.

Sitten kello löi varttia vaille seitsemän. Ulkona satoi kaatamalla vettä. Vipsu ja varsa odottelivat tohtoria sisällä. Kuului vain vaimea tumpsahdus, kun tamma katosi katutasoon.

Ehkä se vain lepäsi. Pliis jumalani, sano että se vain lepää.

Kai sitä levoksikin voi kutsua, mutta kuolemalta se kuulosti. Hevonen nousi ylös ja meni makuulle takaisin. Varsa meinasi jäädä jalkoihin. Kaakit kaatosateeseen ja soitto tohtorille. Nyt on hätä. Suolistoääniä ei enää kuulunut.

Lääkäri oli tontilla vartissa. Vipsu sai rauhoittavaa ja särkylääkettä sekä tipan. Ummetusta tai mitään muutakaan poikkeavaa ei rektalisoinnissa tuntunut. Lääkäri pohti, josko ummetusmassa oli lähtenyt liikkeelle ja kulki nyt jossain käsien ulottumattomissa.

Hoito puri hyvin. Suolistoäänet palasivat. Sovimme, että lääkäri tulee vielä parin tunnin päästä tarkastuskäynnille ja tiputusta jatketaan parin pussillisen verran.

Viisi minuuttia myöhemmin hevonen romahti karsinaan.

Lääkäri ei ollut enää tontilla, mutta kaukaa viisaana oli jättänyt meille cocktailin rauhoittavaa ja särkylääkettä. Jos jotain tapahtuu, lihakseen vaan.

Saimme Vipsun häthätää pystyyn ja naapureiden avulla nostettua traileriin. Matkakaverina trailerissa olivat varsa ja kaksi ihanaa sitoutunutta ystävää. Ihmiskädet olivat trailerissa tarpeen, sillä Vipsu kaatui heti alkumatkasta.

Nyt Vipsu taistelee, tai ainakin toivon sen taistelevan, elämästään Hyvinkäällä. Maksa vaikuttaa pelottavasti pettävän. Mukanaan Vipsulla on mitä mainioin pikkuhevonen, joka voi ainakin toistaiseksi ja olosuhteisiin nähden hyvin.

Hengittäminen, se on vaan liikaa vaadittu just nyt. Minä tarvin teidät vielä takaisin rakkaat hevoset.

...

Se oli eilen se. Tänään olen laahustanut läpi päivän. Odottaen ja toivoen, kykenemättä mihinkään.

Lääkäri soitti ja suositteli klinikkaviikolle jatkoa, vaikka tamma vaikutti hieman piristyneen. Kaikkia veriarvoja ei vielä oltu saatu. Sovittiin, että palataan tähän päätökseen huomenna, tulosten tultua.

Äsken piippasi puhelin. Ratkaiseva veriarvo on normaali. Vaikuttaa siltä, että tunnelin päässä on himmeä valo. Iso varsa ja vaikea lihasrepeämä viime kesänä soittelivat sellaisia säveliä, että maksa ja suolisto maksoivat kalliin hinnan? Jokin toivo toipumisesta kuitenkin on.

Hengittää en uskalla vieläkään. Viimeiset viikot ovat osoittaneet, että vain pahempaa on luvassa.

Sitäkin mietin, että pitikö se maailmankaikkeus nyt oman osuutensa sopimuksesta.

Vain sillä on väliä, että saan Vipsun vielä luokseni.

- J