Päivän kohokohdaksi totovoitto ei kuitenkaan jäänyt. Jenny pääsi vielä piipahtamaan tallilla. Jennalla oli sen verran kiire viikko, että Vipsulle oli siunaantunut ylimääräistä vapaata ja sitä oli tarkoitus hieman keventää..siis painetta Vipsun päässä. Ja painetta oli tosiaan kertynyt.
Vipsulle sovitettiin uudet suitset päähän. Ville ja Vipsu suuntasivat talutuslenkille radalle. Takasuoralla tilanne kehittyi jonkin sortin juoksukilpailuksi, jossa Ville sotki minkä jaloista irtosi ja Vipsu teki parhaansa kiilatakseen kilpailijan radalta. Jenny katseli etenemistä kaukaa tallin pihalta kauhun sekaisessa tilassa. Ville sai tilanteen hallintaansa (jos se koskaan hallinnasta olikaan) ja viimeiset sata metriä tultiin ongelmitta, mitä nyt kotimäki piti kipittää ylös.
 |
| Kevät, karvanlähtö ja Furminator. Vipsu keveni ainakin kilon. |
Tallin pihalla suoritettiin taas Furminointi. Vaikka Vipsu käytännössä juoksi pihaan, se seisoi nyt aivan hievahtamatta. Vipsu seisoo sitä rauhallisemmin, mitä vähemmän se on kiinni. Jos Vipsun laittaa käytävällä kiinni molemmin puolin, se on kovin levoton. Heiluu sivulta toiselle. Nyt Vipsu seisoi pitkin ohjin (yleensä riimunnaru roikkuen) hievahtamatta ja antoi Jennyn ja Villen puuhastella rauhassa. Tietysti Vipsu välillä kääntyi katsomaan Mamyyn päin ja vihjaisi, missä pahimmat kutinat olivat, mutta jalat olivat kuin naulattu maahan. Jennylle tuli turvallinen olo, ensimmäisen kerran pitkään aikaan.
Jenny ei luota jalkoihinsa yhtään ja pelkää nykyään kaikkea mikä liikkuu. Silti nyt tuntui siltä, että Jenny voisi taluttaa Vipsun talliin. Ja niin nämä kaksi ottivat ensimmäiset yhteiset hapuilevat askeleet. Ville ryntäsi hätääntyneenä perään, mutta huomasi pian, että vaikka Jennyn eteneminen oli jokseenkin onnetonta, Vipsu seurasi jokaista haparoivaa askelta. Vipsu oli niin varovainen, että Jenny liikuttui kyyneliin. Vipsu ei tullut liian lähelle, että Jennyä olisi alkanut ahdistaa. Vipsu otti pieniä, varovaisia askeleita ja katsoi hyvin tarkasti, missä Mamy menee. Tallin ovella tuli tenkkapoo, kun Jennyn olisi pitänyt astua kynnyksen yli. Siinä kohtaa tarvittiin lisäkäsiä. Hetki jää kuitenkin Jennyn mieleen iäksi.
Tallissa kokeiltiin vielä kuolaimia. Ville oli tohinoissaan löytänyt 14,5 suorat nahkakuolaimet. Tai tuttu hevostarviketukkuri oli ne Villelle tarjonnut. Jenny repi pelihousunsa, kun näki kuolaimet. Ne olivat todellakin nahkaa. Ja vain nahkaa. Tikkaukset olivat onnettoman ohuet ja heppoista narua. Ne eivät todellakaan olleet oikeat kuolaimet. Mutta Villen lohduksi niitä voitiin kuitenkin hyödyntää totutteluvaiheessa.
Kokonahkaisissa kuolaimissa on se hyvä puoli, että ne ovat pehmeät ja ohuemmat kuin nahkoitetut metallikuolaimet, jolloin ne eivät luo samanlaista ahdistusta suuhun. Huono puoli on se, että ne eivät tule käytössä kestämään ja yhtenä päivänä ne hajoavat - hevosen suuhun. Tukkuri antoi kuolaimille vuoden - sen ne kuulemma kestävät. Saanen epäillä. Mutta ei tämä Villen vika ole. Ville otti kuolaimet puhelinkeskustelun perusteella. Tokihan Ville ymmärsi kuolaimet nähdessään, etteivät ne aivan vastaa tarkoitustaan tai minkään sortin laatuvaatimuksia. Maanantai, kun koittaa, niin kiitosta lähtee tukkurin suuntaan.
Mutta niin tai näin. Näitä nyt näytettiin Vipsulle. Pakokauhuhan siitä iski. Ikävä pilata kiva päivä. Sen sijaan, että kuolaimet olisi väkisin puskettu suuhun, päätettiin nyt aluksi totutella niiden läsnäoloon. Jossain kohtaa kuolaimet käytetään suussa, mutta vain nopeasti. Pikku hiljaa kuolainten suussaoloaikaa lisätään. Kipu on tehnyt tehtävänsä. Nyt on meidän vuoro.
-J
Ei kommentteja