Tuulen viemää

Vappu ja pakko juhlia. Kiitos ei. Tai sitten jokainen tavallaan, me myös. Pojille se tarkoitti foliopallon raivoisaa teurastusta ja Jennylle Vipsun rapsutuksia. Rontti sai rakkaan Mindyn (Jennyn siskon koira) yökylään ja nämä kaksi piti kyllä bileet.

Jenny oli ihan fiiliksissä tallille pääsemisestä. Haavemaailmassa Jenny nousi tänään ratsaille. Todellisuudessa ei. Sen sijaan Jenny tarttui autonrattiin ensimmäisen kerran puoleen vuoteen. Eihän siitä kytkimen kanssa sohlaamisesta meinannut tulla kuin paha mieli ja pahimmassa tapauksessa ruumiita. Jenny kuitenkin ajoi tallille. Polvi huusi hoosiannaa jo alkumetreillä, joten olot oli ihan parhaat tallille saavuttua. Ratsastamisen sijaan Jenny päätti tänään taluttaa vipsun talliin. Viimeksi stoppi tuli ovella.

Tässä kestää, sori jos torkahdan..

Odota Mamy, mä jeesaan vähän.

Vipsu antaa vähän tilaa...ja toteaa jälleen, että kyllä kestää.

No joko saa tulla?

Talliin päästin Vipsun kanssa melko sujuvasti. Ensimmäisessä mutkassa tuli kuitenkin sen verran ahdasta, että tarvittiin lisäkäsiä. Seuraavalla kerralla sitten ainakin karsinan ovelle asti.

Ville kävi kiertämässä radan Vipsun kanssa. Tällä kertaa reissu oli kaiken kaikkiaan äärimmäisen rento. Vipsu seurasi pitkän riimunnarun päässä ja ehti jopa ihailla maisemia. Takasuora hölkättiin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Alkulämpöjen jälkeen kaksikko meni vielä kentälle. Vipsu juoksi koulutusriimussa kauniisti. Jos jotain energiaa oli pakkautunut, se purkautui nyt pienenä hypähtelynä, parina pukkina ja epämääräisinä laukannostoina. Epämääräisiä, koska ne olivat lyhytkestoisia ja täysin Vipsun oma-aloitteisia.

Vipsulla oli nähtävissä selvää epäpuhtautta ja jäykkyyttä oikeassa kierroksessa. Sekin selittänee muutamat rikkonaiset askellajipätkät. Selän oireilua oli havaittavissa myös kavioita putsattaessa. Vipsu seisoi käytännössä irti tallin pihalla (riimunnarussa joka ei ollut missään kiinni) paremmassa tasapainossa kuin pitkään aikaan. Lihakset eivät juurikaan jännittyneet, mutta oikean takasen kanssa meni heilumiseksi. Oltiin Vipsusta hirmu ylpeitä. Tultiin taas siihen tulokseen, että paras tapa on hoitaa hommat ilman liikoja naruja.

Vaikka Vipsu juoksi nätisti ja rauhallistakin ravia ympyrällä, sillä oli selviä keskittymisvaikeuksia. Niinpä se juoksi kerran päin viereisen tarhan aitaa. Annettiin sen juosta, koska vauhtia oli vähän eikä ollenkaan haittaisi jos olisi hereillä, kun tekee jotain. Vipsulla on maastossakin sitä vikaa, että jos ratsastaja ei katso mihin ollaan menossa ja mihin ollaan astumassa niin sitten voidaan mennä minne vaan ja astua ihan mihin vaan. Se ei ole aina hyvä.

Kuolaimetkin muistettiin käyttää suussa. Ei Vipsu niitä ilosta kiljuen suuhunsa ottanut, mutta otti kuitenkin. Aikaisempi ahdistus oli tiessään, vaikka pientä stressiä pystyttiin havaitsemaan. Kuolaimet solahtivat suuhun vielä toisenkin kerran - Vipsu tajusi, että tästä tehtavästä saa namipalkan.

Jennyn pahin vihollinen oli tällä kertaa tuuli. Kova tuuli. Se tuntui olevan myös joidenkin tallin muiden hevosten pahin vihollinen. Tai ainakin sen tuulen heiluttamat pressut ja paukuttamat pellit olivat. Vipsu on siitä kiva kaveri, että se ei edes huomannut. Mutta Jenny heilui tuulessa kuin heinänvarsi. Kummista asioista sitä ahdistuu. Kaikesta huolimatta, Vipsu malttoi tuulesta ja tuulessa heiluvasta Mamysta huolimatta pysyä kärsivällisenä ja odottaa, viimeiseen asti. Jäi hyvä mieli.

-J