Hevonen on pro

Eilinen oli hevostelumielessä huolestuttava. Tänään päivä ei olisi täydellisemmin voinut mennä. Tuuliviirille sopivaa hommaa, vaikka kivoja päiviä saisi olla edes sen yksi enemmän, vaikka vuodessa.

Tänään karkasin kesken päivän töistä. Pakkasimme pollen traileriin ja kaasuttelimme kohti Orimattilan raviradan ihmeellistä maailmaa. Radalle oli sovittu treffit kokeneemman ravimiehen kanssa. Suosituksen saimme paikallisen hevosliikkeen mukavilta myyjiltä ja täytyy sanoa, että osuivat oikeaan. Kärryillä oli sen verran rauhallinen ja kokenut kaveri, että pystyin hengittämään ja vuorokauden kestänyt pakottava tarve oksentaa (tai paskantaa) meni ohi. Stressireaktion korvasi lopulta tarve nukahtaa, mutta se nyt ei ole kummoinen ongelma olemassa.

Valjastimme aina niin levottoman Vipsun katoksella ja tavanomaisesta sekoilusta oli havaittavissa vain hitunen. Kenties hevonen oli vieraskoreana tai sitten me löysimme itsestämme piilossa kytenyttä kyvykkyyttä saattaa hevosen varustetuksi alle tunnissa. Nyt koko hommaan meni vajaa vartti.

Vipsu ei ollut vieraasta kuskista kummissaan, vaikka yleensä reaktio uusiin ihmisiin on miltei hysteerinen. Ampumisen sijaan hevonen käveli radalle. Kyllä, käveli. Radalla se lähti rauhalliseen raviin ja jolkotteli rennon ylväästi kierroksen jos toisenkin. Olin varma, että hevonen oli vaihtunut jossakin vaiheessa. Yhtäkkiä hävetti, että se oli niin hieno. Hävetti, koska olen salailematta myöntänyt kaikki vastoinkäymisemme, ryntäilymme ja sekoilumme. Oli kuin olisin valehdellut.

En kuitenkaan kuvitellut. Tallikaveri saapui koettelemuksiamme katsomaan. "Jos ei tietäisi, että radalla on Vipsu niin ei olisi uskonut." Niin komeasti ja puhtaasti tamma taittoi kierroksen kierroksen jälkeen. Vipsu oli elementissään. Kärryiltä todettiin: "Toimii kuin junanvessa!" Meidän Vipsu? Ihan totta!? Vaan oli sitä ilo katsella. Ammattilaista elementissään.

Pysähtyä Vipsu ei halunnut vieläkään, mutta periaatteessa sen sai seis. Steppaaminen ei loppunut, mutta saattoi laskea melkein kolmeen, ennenkuin sivuliike muuttui taas etenemiseksi. Ehkä se riittää - tässä kohtaa. Olennaista oli kuitenkin, että kun hevosen antoi mennä lujaa, sen sai vaivatta kiinni ja se oli tyytyväinen vauhdissa kuin vauhdissa.

Kuskinvaihtoa jännitin ehkä eniten. Vaihto toteutettiin katoksella. Vipsu epähuomiossa pysähtyi katoksen eteen. Kuskilta ohjat toisella ja sitten Vipsu jo jatkoikin matkaa. Ei kuitenkaan rynnimällä vaan reippaassa käynnissä. Siitäkin siis selvittiin.

Ville kävi kurvailemassa muutaman kierroksen. Hevonen pysyi hallinnassa ja tahti kohtuullisena. Radalle saapui kaksi muutakin suomenhevosta, jotka tulkitsivat tilanteen kilpailuksi ja koettelivat kuskinsa kärsivällisyyttä hetkittäin huolellisesti. Vipsu tottakai aktivoitui uudelleen, muttei lähtenyt kaahaamaan tai revittelemään epämääräisissä askellajeissa, joita on joskus vaikea tunnistaa. Kädelle se painoi kyllä.

Hevonen oli kenraaliharjoituksen jäljiltä hikinen, mutta selvästi onnellinen. Teki mieli tulla uudelleen. Ai niin, tiistainahan me uusinta otetaan. Taas hirvittää...muttei yhtä paljon.

Matka taitettiin tällä kertaa eri trailerilla kuin yleensä. Vaikka merkki oli sama, malli oli hieman erilainen. Aiempi traileri oli umpinainen telitraileri. Vanha, mutta huollettu. Meidän kerran kolaroima. Tällä kertaa saatiin lainaksi uudempi 1-akselinen malli. Tässä hyvinpidetyssä yksilössä oli luksuksena iso etuikkuna ja kiva pieni sivuikkuna. Vipsulla riitti maisemissa ihmettelemistä. Oli syy mikä tahansa, tässä uudemmassa trailerissa ei kolahtanut reissun aikana kertaakaan.

Eilen sen sijaan kolisi kotiradalla. Vipsu ajautui radalla hieman sivuun. Kärryjen toinen rengas otti isosta kivestä kimmokkeen. Rattaat kallistuivat sen verran, että Ville melkein menetti tasapainonsa. Mies pysyi kyydissä, mutta ohjat eivät pysyneet kädessä. Tästä seurasi sinkoilua. Vipsu ampui täyteen laukkaan yksi isännän lämpöisistä kannoillaan. Hevoset ottivat tilanteesta ilon irti. Isäntää nauratti, minua itketti. Villen mielestä mitään ihmeellistä ei ehtinyt tapahtua. Lehmän hermot, saisinko minäkin?

Eilinen kotiratalenkki lopulta 15km, 56 minuuttia.

- J