Kylähullu huutaa

Minua on kutsuttu vaikka miksi. Hulluksi, vaikeaksi ja tänään ärhäkäksi. Otan kaikki kohteliaisuuksina, vaikkei kahta ensimmäistä kenties aivan sellaisiksi tarkoitettu.

Viime aikaisten tapahtumien valossa aloin jälleen miettiä, miten paljon ympäristö vaikuttaa onnistumiseen. Ihan sama mitä teet.

Tähän meidän tallirulettiin on mahtunut jos jonkinlaista paikkaa ja ihmistä. Kaikissa on ollut puolensa, mutta eräässä tuntui, että oma henkinen kantti pettää. Näennäisesti kaikki oli kunnossa, mutta tallin ilmapiirin yllä leijui musta ja painostava pilvi. Sillä reissulla oma hevosen omistava itsetunto oli kuolla. Hevonenkin sairastui.

En ollut ainoa, joka lähes murtui tuossa negatiivisessa ympäristössä. Aloin epäillä itseäni ja kaikkea mitä tein, olin ainaisen arvostelun alla, aivan aiheetta. Tuntui, että kaikki mitä yritti, epäonnistui. Kun sitten pääsimme rauhalliseen ympäristöön, jossa kukaan ei ottanut kantaa kysymättä, aloimme eheytyä. Kuulin taas oman ääneni, jos se koskaan varsinaisesti kateissa olikaan. Neutraaliympäristö antoi meille tilaa ja pikku hiljaa aloin taas uskoa paitsi itseeni, myös koko Vipsun tämän hetkiseen joukkueeseen. Meillä menee nyt tosi hyvin!

Maanantaina käytiin hammastutkimuksessa ja saatiin vahvistus onnistumiselle. Keskiviikkona Vipsulla oli kengitys ja kaviogurumme toisti tohtorin sanat: "Mitä ikinä teetkin nyt, teet sen hyvin. Älä muuta mitään."

Vipsun kavioiden tilanne on parantunut viime kesästä kengittäjämme mukaan merkittävästi. Olen iloinen. Palasimme olennaisen äärelle. Kuuntele hevosta ja kuuntele itseäsi. Luota siihen mitä teet. Edelleen teen välillä ihan mitä sattuu, mutta kuten kaviogurumme kannusti: "Se on ainoa tapa oppia." Tärkeintä tässä onkin oivallus siitä, että amatööritunarointimme on toimiva tyyli tehdä asioita.

Tunarointina voisi pitää myös tänään metsäradalla tapahtunutta episodia. Päämääränäni oli päästä kärryjen kyytiin. Ville juoksutti tauon jälkeen temperamenttista Vipsua radalla. Minä yritin loikata loivassa mäessä kyytiin mukaan. Puolijalkainen ei tietenkään ponnista kovin kummoisesti, joten toivottavaa olisi ollut jonkin sortin hidastaminen, mieluiten totaalinen pysähtyminen.

Mäki, jossa kyytiäni kyttäsin, alkaa tiukan mutkan jälkeen. Näin metsän läpi takasuoralta lähestyvän valjakon. Kavioiden tahdista päättelin, että nyt tullaan kovaa. Hölmöt, niidenhän piti hidastaa hyvissä ajoin.

"Et nyt jumaxxxta hajota sitä hevosta! H-I-D-A-S-T-A! HALOO! *Painokelvottomia* Nyt ihan totta seis!"

Mutkan takaa esiin ilmestyy lämminverinen. Hupsista! Isäntä pysäyttää hevosensa kohdalleni ja kysyy, mikä minulla mahtaa olla hätänä. Totesin odottelevani kyytiä. Kieltäydyin esitetystä tarjouksesta jääden odottamaan omiani. Sattuuhan näitä. Kylähullut huutelee metsissä.

Kyytiin en päässyt koskaan. Jossain kohtaa nämä kaksi valjakkoa kohtasivat, ja jo väsynyt Vipsu päätti, ettei ohi päästetä. Setin seurauksena Vipsu veti lenkin kahteen minuuttiin, sortuen kerran laukalle. Ville otti vastuun. Aika ei sinänsä ole kovin kummoinen kilometrin matkalle, mutta loppuverryttelyksi se oli turhan tahdikas.

- J

Lenkin pituus 13km, kesto 1h. Käytännössä juostiin koko ajan. Ei kuskin vaan hevosen toiveesta.