Kliininen hammastutkimus

Tein Vipsulle aikoinaan lupauksen. Lupasin, ettei Vipsu joutuisi koskaan kohtaamaan epämiellyttäviä ja pelottavia asioita - ainakaan yksin. Tässä sitä nyt ollaan. Epämiellyttävän ja kaikkea muuta kuin välttämättömän asian äärellä. Välttämätöntä on hoitaa hevosen suu, muttei osallistua tutkimuksiin aiheesta.

Vipsu ei kuitenkaan ollut yksin.

Ajattelin, että sillä tytöllä, joka ostaa seuraavan kovan onnen kiertolaisen, rakastuu ja tekee kiertolaisesta karvaisen lapsensa, on ehkä enemmän informaatiota kuin minulla aikanaan oli, jos me nyt sekaannumme tähän. Kiinnosti myös kuulla arvostetun hampaisiin erikoistuneen lääkärin mielipide toisen samanlaisen tohtorin mielipiteen rinnalla.

Oliko suussa siis sanomista? Kyllä, enimmäkseen kaikkea hyvää ja kaunista. Kerrankin jokin on mennyt yli odotusten ja paremmin kuin villeimmissä päiväunissa uskalsin toivoa. Edellisestä oikomishoidosta ja raspauksesta on muutama viikko yli puoli vuotta. Tässä kohtaa hampaissa olisi pitänyt jo näkyä selkeä raspaamisen tarve. Sen sijaan hampaat olivat kuluneet tasaisesti. Porras- tai aaltopurennasta ei ollut merkkiäkään. "Mitä ikinä teetkin tämän hevosen kanssa, teet sen oikein." Teki mieli halata lääkäriä.

Jotta tarinassa olisi pinkkien hattarapilvien päällä tuivertava tuuli, löytyi suusta yksi pieni korjattava asia. Piilossa sykkivä ja selkeästi kipeä sudenhammas. Hammas on piilossa sellaisessa kohdassa, ettei se aiheuta kipua onneksi koko ajan. Kipu tuntuu kuolaimia suuhun laittaessa. Kun kuolaimet ovat paikallaan, sudenhampaasta ei enää ole haittaa. Sovimme, että hampaalle tehdään tilaa tulla esiin, jolloin kipu helpottaa toivottavasti kokonaan.

Toinen huomiota vaativa seikka oli aivan hammasrivin perällä. Takahampaiden väliin oli kerääntynyt ruokaa ikäänkuin pieneen taskuun. Tällainen aiheuttaa ientulehdusta ja mahdollisesti reikiintymistä. Hammasväli tulisi puhdistaa ja tutkia, kuinka pitkälle tulehdus mahdollisesti on ehtinyt. Parhaassa ja todennäköisessä tapauksessa tulehdus on pinnallinen, mutta kauhuskenaarioissa tulehdus on hammasjuuressa ja oikomispotilaasta tulee juurihoitopotilas. Ikävimmillään vaiva voi olla hyvinkin kivulias.

Poikkeuksellista Vipsun suussa oli leveä, kuolainten liikettä vastaanottava alue. Yleensä kuolaimia vastaan osuu kapeampi ja terävämpi alue, mutta Vipsulla (ja kenties kaikilla suomenhevosilla) tämä alue oli tasainen ja leveä. Lääkärit pohtivat, josko tämä teki kaikkien kuolaimien vaikutuksesta pehmeämmän suomenhevosen suussa ja selitti sitä kautta tiettyjä käyttäytymismalleja, joita suomenhevosilla voidaan ajatella olevan.

Eniten huomiota herätti kuitenkin rakkaan karvaturvan pään mittasuhteet. "Miten tämä pää on näin tämmöinen?" Suunavaaja ja mittavälineet riittivät juuri ja juuri pitkäkalloiselle koniinille. Tutkivat lääkärit miettivät puolihuolissaan, josko joskus tulee tutkittavaksi joku vielä Vipsuakin isompi hevonen, mitäs sitten tehdään.

Vipsun pää todella on raivostuttavan mallinen. Se ei näytä isolta, mutta yritäppä sovittaa siihen ihan mitä tahansa. Harvoin osuu sopiva ensimmäisellä tai toisellakaan kertaa. Yhden asian olen kuitenkin onnistunut mittaamaan ja mitoittamaan oikein, nimittäin kuolaimet. Kyllästymiseen asti olen joutunut kuuntelemaan, kuinka käytän liian leveitä kuolaimia. Olen mitannut Vipsun suun aikanaan olevan tasan 14cm leveä. Useimmat kuolaimet on mitoitettu sentin välein siten, että meille osuu vaihtoehdoiksi 13,5 tai 14,5. Valitsemme tottakai leveämmän. Lääkäri mittasi suun leveydeksi 14,1cm, repikää siitä!

Kuolaimet ovat meillä olleet suussa puolentoista huulirypyn kohdalla. Lääkäri neuvoi laskemaan poskihihnat reilusti pidemmiksi. Kun kuolain roikkuu liian alhaalla, hevonen natustaa kuolaimen itselleen mieluisimpaan ja sopivimpaan kohtaan. Poskihihnat kiristetään sitten tuolle korkeudelle. Lääkäri esitti, ettei hevonen koe tämän jälkeen tarvetta "leikkiä" kuolaimella tai viedä kieltä kuolaimen päälle.

Meille tarjottiin joskus kielellä leikkimiseen ratkaisuksi alaturparemmiä. Siitä ymmärsin kieltäytyä välittömästi. Sitten meitä neuvottiin vetämään kuolaimet "riittävän" ylös. Riittävän ylös oli tässä tapauksessa muutaman huulirypyn verran. Hirvitti, mutta luotin neuvojan tietotaitoon sekä hevosen näennäisesti parantuneeseen suoritukseen. Silti salaa laskin kuolaimia hieman alemmas. Ikäänkuin olisin tilivelvollinen kenellekkään muulle kuin Vipsulle.

On tietysti totta, ettei kieltä ole helppo saada liian ylhäällä olevan kuolaimen päälle, mutta onko tilanne optimaali? Lääkäri selitti, että kun kuolain on liian ylhäällä, hevonen kokee tarpeen työntää kuolainta alaspäin, jolloin kielellä pelaaminen alkaa ja kieli helposti ohjautuu kuolaimen väärälle puolen. Kuolain voi siis oppikirjojen mukaankin asetettuna olla liian ylhäällä, hevonen tietää parhaiten.

Muutoin tutkimusreissun parasta antia oli Vipsun erinomainen käyttäytyminen uudessa ja erilaisessa paikassa. Mikäs sen oli ollessa, kun luottotyypit olivat koko ajan kosketusetäisyydellä. Automaattioviakaan ei pelätty vaikka ihmeteltiinkin ehkä.

Vaa'alle nouseminen jännitti Mamyä jo hieman enemmän. Ei vähiten siksi, että ajattelin Vipsun luulevan mustalla kumimatolla varustettua kummastusta rotkoksi ja odotin sen hyppäävän vekottimen yli. Mutta ei, poni paineli punnittavaksi kummempia kiukuttelematta. Vipsu on laihtunut yhden allekirjoittaneen verran. Vipsun virallinen paino on nyt 570kg.

Kuolainten vaihtelusta ja kuolaimettoman vaihtoehdon käyttämisestä saimme kiitosta.

Unelias odottaa kotimatkaa.

Tutkimus oli paitsi mielenkiintoinen myös hemmetin väsyttävä kokemus. Lähdimme matkaan suoraan töistä. Vajaan kolmen tunnin tutkimus venyi yli nelituntiseksi. Siihen päälle heräteltiin unista konia sairaalan pihalla tunti. Herättelyistä huolimatta matkan aikana tapahtui joitakin torkahtamisia tai väsymyksestä johtuvaa laitakammoilua, sillä trailerissa kävi melkoinen ryske. Kun vihdoin pääsimme tallitien päähän, purimme trailerista hevosen, jolla kuljetussuojat olivat tuhannen solmussa. Toisessa takasessa ammotti taas uusi vekki. Vitutti, väsytti, hävetti ja pelotti.

Hävetti, koska kello oli ties mitä ja tallinväki toivottavasti jo unten mailla. Päätimme tarpoa loppumatkan kotiin jalkaisin. Kenties kukaan ei heräisi tai häiriintyisi, paitsi minä päästäni. Pitkän rauhoituksen ja paastoilun jälkeen kävelytys tuli muutoinkin tarpeeseen. Vipsu ei ollut vekistä milläskään ja kotimatka sujui tässä kohtaa varsin vauhdikkaasti. Siinä ei ollut puolijalkaisella muita vaihtoehtoja kuin pysyä tahdissa mukana. Pelon suoniin paiskaamaa adrenaliini auttoi. Pimeä, sitäkin oli. Ja pimeää minä pelkään.

- J

PS. Kyseessä oli siis Helsingin Yliopistollisen Hevossairaalan tutkimus harrastehevosten kuolaimista ja suunterveydestä. Tutkijoina ovat hammassairauksiin erikoistunut eläinlääkäri Robert Menzies sekä eläinlääketieteen kandidaatti Mirjami Miettinen.

Tutkimukseen valittiin 20 harrastehevosta.